Silloin tällöin hän unissa oli nähnyt aikaisempia tapahtumia. Mutta ne eivät olleet muodostaneet mitään selviä kuvia. Tämä uni herätti hänessä suuren alakuloisuuden. Hän istui kauan paikoillaan ja ajatteli, miten lapsena oli juoksennellut puutarhassa ja lähistössä. Hän ajatteli sitä vaaleanvihreätä kukkaa, joka tuoksui niin kummalliselta, hän ajatteli valoisia kesäpäiviä, jolloin oli nyökäyttänyt päätään kukkien nuorille tytöille ja vanhoille eukoille ja hän ajatteli valoisia kesäöitä, jolloin oli noussut ja mennyt katsomaan ulos ikkunasta ja kuuntelemaan yötuulen suhinaa.
* * * * *
Ikkunastaan hän tuli monen linnun ystäväksi. Värinokkaiset laululinnut katselivat häntä lähimmältä oksilta kirkkaine silmineen. Ja kun hän hitaasti kulki kotia tietä pitkin, olivat suon varikset ja harakat vallan lähellä häntä, lähimmät vaan muutaman askeleen päässä. Eivätkä ne pelänneet, vaikka hän kääntyi niitä katselemaan. Jopa eräänä myöhäisenä syyspäivänä harakka lensi sisälle hänen huoneeseensa avoimesta ikkunasta. Se räkätti ja heilutti pyrstöänsä, ja meni nurkkaan ja räkätti vielä kerran. Lopulta se taas lähestyi ikkunaa ja lensi ulos. Aada olisi kernaasti suonut sen istua siinä, missä se istui; sillä eipä sillä ollut aivan hyvä olla ulkona. Päivä oli kylmä ja vaalea aurinko piili lämmittämättä valkoisten pilvien takana.
Ikkunastaan hän näki ne metsäpuu-hedelmät, jotka loistivat syksyllä eriskummaisen muotoisina ja kirjavan värisinä. Usein, kun lehdet olivat varisseet pois, ja kun kuura oli ilmaantunut, oli jokunen punainen omena jälellä oksalla ja loisti siinä. Hän piti näistä metsähedelmistä. Olihan lokakuun aika niiden kaltainen. Metsällä oli silloin niiden palavat värit, ja ilma virtasi sisälle tuoden mukanaan ikäänkuin noiden villihedelmäin mehun tuoksua.
Päivä päivältä hän heräsi, ilta toisensa jälkeen hän vaipui uneen. Hän huomasi yhä enemmän kuihtuvansa, mikäli aikaa kului. Hänen välinpitämättömyytensä maailmaan nähden kasvoi.
Missä olivatkaan kaikki ihmiset, jotka ennen oli kohdannut? Olivatko ne poissa pilvissä, vai lähellä häntä? Hänestä tuntui välistä, että hän puhui jonkun kanssa, jonka ennen oli tavannut, mutta jota ei nyt enää tuntenut… Mutta missä oli hänen poikansa, missä oli Alf? Eiköhän hän tullut liian myöhään, jos hän yleensä koskaan palasi hänen luoksensa? Hän ymmärsi niin vaikeasti hänen kirjeitään. Niissä oli ainoastaan meri — tai ihmisvilinä, jotka liikkuivat hänen edessään varjojen tavoin.
* * * * *
Hän huomasi viimein, että lähestyi hautaa. Hän jäi loikomaan vuoteeseen, ja lääkäri noudettiin. Ystävällinen vanha mies, joka puhui paljon.
— Onhan hän jo hyvin vanha ja heikko… Eihän ole oikeastaan mitään vaaraa; mutta ei mitään myöskään erityistä ole tehtävissä… vahvistavia lääkkeitä … ei muuta. — —
Hän vaipui yhä syvemmälle ijäisyyttä kohti.