Pyörteelle päästyä ryhtyivät ukot kiireimmittäin varustelemaan veneitänsä rapeilla ja hatuilla, sillä oli päivää vielä siksi jälellä, jotta hyvästi kerkesi Niskakoskelle, vaikka menihän sitä varustellessakin kotvaselta aikaa, vaan sittenkin…
Kaikki oli varusteltu mikä oli varusteltavanakin: räpeet sidottu laidoille, hatut keulaan ja vaulu melassa voideltu. Laskumiehet laittausivat veneisiin. Nimismies seisoi rannalla, merkitsi jotakin kirjoihinsa—veneitten ja tervatynnyrien luvun—ja katseli, jotta kävihän kaikki järjestyksessään, sitte läksi astumaan kädet selän takana ja kepillä napsi kinttujaan. Vene toisensa jälestä kääntyi, työntyi virtaan ja virran selkää kulki johotti kohti Niskakosken suuta.
Jo etäältä näkee kosken hyrskyä, näkee vaahtopäisten aaltojen käpryt hyppiä puikkelehtavan, aallon nukkain vaan pistäyvän ylös, ikäänkuin ne vilkaseisivat, että missä asti ne tulevat. Täällä tullaan, tullaan tasaisesti vaan aikalaista vauhtia puskiessa vikevän virran, jolle on airot vielä apuna ja laskumiehen huoparinkin. Laskumies istuu perässä, huopailee, tupakoipi ja puhelee venemiesten kanssa, silmää matkan suuntaa ja ohjailee venettä selkävedelle. Kosken kohina jo kuuluu ja hyöky näkyy isommasti. Vikevämmäksi käy virta ja vene kiihtyy kulussaan. Kosken kohina muuttuu pauhuksi, koventuvaksi pauhuksi ja korkealle syöksyvien aaltojen taistelu näkyy täydessä uljuudessaan. Laskumies lakkaa huopaamasta, vetäsee vielä muutamia henkisavuja ja kopistelee piippunsa. Vinhakasti rientää vene kohti ankaraa kuohua, kiitää nyt kuin taisteluhalusta kiihtynyt. Laskumies silmäilee koskelle, silmäilee tyynesti ja valmistaikse asentoon.
Virta nielee ahnaasti venettä—keula laskeupi—huh!—Aallot kuohuvat kahta puolta, nuoleksivat veneen kylkiä ja käpryistä vettä riipsahtelee laidan yli. Suuri aalto ropsauttaa veneen keulaa vasten, vaan siitä ei mitään—vene kiitää, kiitää kuin myrsky, kuin vimmastunut myrsky, halkoo hurjistuneet aallot ja laskeutuu voittajana, vammattomana tyyneen virtaan.—Siinä se oli korva, pöläys vaan.
Sielläpä on nyt toinen vene vuorostaan. Hei, kun aallot jakelevat sille iskujaan. Ne töykkivät sitä kokkaan, ropsivat kylkiin ja roiskuu vesi vaahdossaan korkealle ilmaan. Äkkiä aalto hyökkää kohti keulaa, kohottaa sen harteillaan korkealle ilmaan, luiskahtaa kumarruksissaan veneen pohjaa perään ja kohottaa sitä vuorostaan korkeuksiin ja syöksyy silloin keula syvyyteen aallon pohjaan, jottei näy kuin perää hiukkasen. Sieltä se taaskin ilmestyy ja kiitää huolimatta kuohujen ryntäyksistä aallosta aaltoon. Ja pian on sekin murtautunut ankaran vastustajansa läpi ja kulkee tyyntä virtaa.
Virta kulettelee venettä ja soutaja lisää vauhtia. Jo näkyy kuohu uudesta korvasta, aallot hyppiä puikelehtavat. Kohinaa kuuluu, kuuluu pauhua jälestä ja edestä. Vene rientää, yltyy menossaan. Tuossa on karille sortunut lautta,—se näyttää nousevan ylöspäin karineen kaikkineen ja talot ja metsät, koko manner näyttää vain tuosta vilistävän. Tuossa sauvoo muuan vene rantaa pitkin. Kovasti ukot työskentelevät, kiivaasti he menevätkin, vaan menevät rannan kanssa rinnakkain, noin menevät—tuonne—tuonne—ja meitä lähestyy kuohu. Näyttää kuin vedenkalvossa uisi joku veden hirviö, itse Ikiturso mylleröisi veden pinnan… Se ryntää eteenpäin…
Laskumies nousee seisaalleen, soutaja lakkaa soutamasta ja nostaa teljon syrjälleen ja vene laskeutuu kuohujen syliin. Siellä se jo kiitää—käänteleikse—sujahtelee—ruskaa.—Vettä roiskuu.—Pauhaa jymisten kuohuvat kivien kihot… Laskeupi pauhun ääni, pienenee aallot…
Taas pauhaa koski jälessäpäin ja suvanto on edessä. Soutomies tarttuu airoihin, laskumies istahtaa.
»Nythän se tulee Siitari, kovin korva», tuumi Jussi soutaessaan.
»Siitarihan se on seuraava», arveli laskumies ja laitteli tupakkaa piippuun.