—Sinulla ei ole toisessa jalassa kenkää, sanoi Kalle.—Missä se on?
Sitä ruvettiin joukolla etsimään ja löydettiinkin metsästä, johon se
Ulla juostessa oli kirvonnut jalasta. Kalle toimitti kengän jalkaan
Ullalle, joka itse oli aivan saamaton.
—Käännetään tuo leninkikin oikein! sanoi Kalle, riisui sen Ullalta, käänsi ja puki taas päälle. Hän auttoi ja vaali Ullaa kuin pientä sisarta. Ja kaikki muutkin olivat niin ystävällisiä.
Mutta Ullan oli omituisen paha olo. Aivan kuin kyllästytti marjain poiminta, vaikka oli niin hyvä marikko, ettei hän koskaan ollut sellaista nähnyt, ja toiset myötäänsä iloissaan huusivat ja ihastelivat marjojen paljoutta.
—Poimitaan sitten, Ulla, pienemmille, sanoi Kalle.—Se on niin komeaa, kun kaikilla on astiat täynnä!
Ulla alkoi riipiä tulisella kiireellä kaksin käsin kyyköttäen saman marjamättään ääressä kuin Kalle uskaltamatta erota hänestä muuta kuin minkä kiireellä juoksutti marjansa jonkun vasuun, aina kun oli saanut mitan täyteen. Hän poimi kaksi mitallista siihen kuin Kalle yhden. Kaikki huomasivat suurten astiainsa täyttyvän kuin itsestään, ja riemu oli yleinen.
Kun marja-astiat kukkuroillaan suuria kauniita puolukoita puuhattiin kotia lähtöä, huomattiin Ullan iso vasu typötyhjäksi. Nyt kaikki vuorostaan Ullalle poimimaan ja joukko taas hajalleen metsään. Mutta Ulla heittäytyi Kallen marjamättään ääreen toimettomana istumaan ja rupesi katkerasti itkemään. Kallen udellessa sai Ulla itkunsa seasta vaivalla selitetyksi, että hän oli ottanut jumalanmarjat kuopasta.
Kalle antoi Ullalle täydellisen synninpäästön, niinkuin ainoastaan lapset voivat antaa toisilleen. Ja Ullakin nyt näki, miten metsässä päivä paistoi kirkkaasti.
Iloiten ja laulellen palasi joukko kotia.
* * * * *