Liisan oli paha olla, mielensä kuohui. Mutta sitten hän tyyntyi vähän, istahti vintin rappusille ja alkoi itkeä.
Lapin emäntä oli sanonut, että hänessä on pahahenki ja Häntä ei hyvä seuraa. Ei ole pahahenki! Hän rukoilee Jumalalta anteeksi, vaan ei Mikolta eikä Lapin emännältä.
Hän tunsi kuin vihaa äitiäkin kohtaan. Ja kuin kostoksi hän ajatteli, että hän menee metsään ja eksyy sinne ja kuolee, niin saa äiti itkeä…
Itkiessä siinä mieli sulautui. Hän nousi vintille, kulki perimmäiseen sopukkaan ja pani maata seinävierelle. Siinä hän nukkuu vaikka kuin kauan, niin kauan että nälkään kuolee… Ja ajatellessa, että isä ja äiti tulevat hakemaan ja näkevät hänet kuolleena, purkautui hän itkemään sitä surua. Hän itse suri itseään!
Hän tunsi olevansa niin yksin koko maailmassa, kaikki olivat häntä vastaan. Kaikki muut paitsi Tepon Iikka. Mutta hänkään ei huoli kenestäkään muista! Jos tulisi sairaaksi, niin hän rukoilisi Jumalaa, että kuolisi ja pääsisi taivaaseen. Siellä olisi hänen hauska olla.
Hän katseli sinistä taivasta, mikä näkyi vintin ikkunasta hänen siinä maatessaan. Tuolla sinisessä taivaassa olisi yksinään ja hyppisi noille pilville…
Hän siihen nukahti ja herättyä tuntui pahalle ja ikävälle. Ulkoa kuului iloista melua ja hän siirtyi ikkunasta katselemaan.
Muutamalla kartanolla näki pieniä tyttöjä leikkimässä, toisaalla poikia pallolla. Näytti niin hauskalle ja kirkkaalle ulkona, täällä vintissä oli niin ikävä ja paha.
Hän seurasi poikien pallonlyöntiä. Sepä näyttikin somalle täältä ylhäältä ja etäältä. Kuuli selvään mitä jokainen sanoi ja saattoi seurata jokaisen liikkeitä.
Muuan teki vääryyttä, löi väärällä vuorolla.