Läsn' olin armas emäntäni: kerron siis,
Totuuden sanaa jättämättä yhtäkään.
Miks' kaunistellakaan, kun vasta nähtäisiin
Mun valhetelleen? Totuus aina parhain on. 1195
Opasna puolisosi myötä seurasin
Sen nummen päähän, missä koirain haaskana
Poloisen Polyneikeen ol' ruumis pitkällään.
Rukoiltuamme haarateiden haltiaa
Ja Pluutoa meit' armosilmin katsomaan, 1200
Pyhällä veellä huuhdoimme tuon jäännökset
Ja olivi-oksin vehmahin ne poltimme;
Viel' luotuamme hälle kummun korkean
Kotimullast', immen luoksi taas me lähdettiin,
Luo kalmamorsiolan paasi-katteisen. 1205
Jo kuuli muuan kaukaa voihkotuksia
Puolelta haudan vihkimättömän ja riens'
Kreonille siit ilmoittamaan herralle.
Läheni tää nyt hautaa, vaan kun oihkotus
Sekainen hälle selveni, hän kyynelin 1210
Jo äänehensä vaikeroi: "Ma onneton,
Mit' aavistan? Jo kulkenenko polkua,
Polointa polvenain mun kulkemistani?
Mua poikani ääni hempii! — Miehet, joutukaat
Lähemmäs, astukaatte haudan äärehen, 1215
Ja paaden poistamalla saadust' aukosta
Sen suulle päästen, katselkaatte, Haimonko
Noin äänsi, vai mun pettävätkö jumalat!"
Siis murhemielen valtiaamme käskystä
Noin teimme: — holvin perukassa näimme nyt 1220
Tuon neito raukan hirttyneenä heiluvan,
Paulaksi väätty sindon-huivi kaulassaan;
Ja sulhon näimme polviltansa armastaan
Syleilevän: hän itki kullan kuolemaa,
ltk' isän turkatyötä, orpo-lempeään. 1225
Kreonpa nähtyään sen, riensi oihkaten
Sisälle pojan luo ja huusi itkusuin:
"Sua onnetonta minkä työn oot tehnytkään!
Mit' aattelit? Mik' onnen-isku turmellut
On järkes sult', oi lapsi parka, tullos pois!" 1230
Vaan tuimin silmin tuijottain ja inhoaan
Ilmaisten katsein, poika äänetönnä vain
Kaks'-terän kalvan siepaltaa — tok' osannut
Isäänsä ei, jok' ulos karkas; mutta nyt
Vihaisna itselleen jo koito syöksihen 1235
Kalpaansa, painoi puolet säilää rintaansa.
Käsinpä veltoin neittä vielä helmaillen
Hän huoahtain sen kelmeälle poskelle
Puhalsi hurme-pirskuloita vihmottain.
Nyt kurja kuoltuansa, kuollut helmassaan, 1240
Saa tuonen mailla vihkiäiset vietellä,
Ja ihmisille näyttää että miehellen
On mielenmaltin puute suurin turmio.
(Eurydike on viime sanoilta äkisti lähtenyt.)
Kuoro (Kummastuen.)
Mitenkä tuota selvität? Riens' takaisin
Emäntä virkkamatta hyvää, pahaakaan! 1245
Sanansaattaja
Myös itse hämmästyin; vaan toivon, että hän
Poikansa tuskat kuultuaan, ei juljennut
Tääll' itkujansa ilmoittaa, vaan suojissaan
Nyt neitten kanssa alkaa kuolin-kaihontaa.
Hän sopimatont' ei mitään tee — siks' viisas on. 1250
Kuoro
En tiedä; liika äänetyys vain mielestäin
Yht' uhkaavaa kuin suotta suuri parku on.
Sanansaattaja
Pian nähdä saamme, liekö rintaan riehuvaan
Salaisen aikeen kätkenyt hän — tiesi min —
Jos sisään käymme. Etpä suotta muistuta, 1255
Ett' uhkaavaa on liika vaiti-olokin.