Valiokunta on tehnyt samoin.
DANTON (räjähtäen)
Tuhat tulimmaista, sinä härnäät minua! Sinä siis tahdot murhata meidät, toisen toisensa jälkeen? Sinä hakkaat tammesta sen mahtavimmat haarat, ennenkuin käyt käsiksi sen runkoon? — Minun juureni ovat syvällä maan uumenissa. Ranskan kansan sydämessä. Sinä et saa niitä irti revityksi muuten kuin surmaamalla koko tasavallan. Minun kaatumiseni on murskaava teidät kaikki, ja ne saastaiset rotat, jotka järsivät minua, joutuvat ensimäisinä uhreiksi. Minun pitkämielisyytenikö se rohkaisee teitä? Syöpäläiset nousevat röyhkeästi ruumistani ylös… Se on jo liikaa! Leijona ravisteleikse… Mutta tiedätkö sinä, surkea raukka, että jos minä tahtoisin, minä murskaisin sinut sormellani niinkuin täin? Eläköön sota, koska te tahdotte sitä! Vanha sota-into nousee päähäni. Tämä ääni, joka on ollut liian kauan sorruksissa, on kuuluva jälleen ja se on syöksevä kansan tyranneja vastaan.
CAMILLE
Me teemme rynnäkön uusiin Tuilerioihin. Ja Le Vieux Cordelier on lyövä rumpua.
(Rävähyttämättä silmäänsä Robespierre lähtee ovea kohti. Lucile, joka kauhean levottomana, sanattomaksi pelästyneenä on kadonnut hetkeksi viereiseen huoneeseen, tulee hädissään toisesta huoneesta, lapsi sylissä, ja vie sen Robespierre'in luo.)
LUCILE
Maximilien!…
(Robespierre kääntyy, katsoo pientä Horace'ia, epäröi hetken, hymyilee hänelle, sitten ottaa hänet ja istuutuu. Hän syleilee lasta, katsoo Lucile'iin ja Camille'hin. Sitten, alati äänettömänä, hän antaa lapsen Lucile'ille ja poistuu katsomatta kehenkään. Koko tämä kohtaus on hyvin hillitty ja ilman mitään näkyvää mielenliikutusta muissa paitsi Lucie‘issa.)
5. kohtaus.