Kokonaisuudessaan on Kristuksen elämä kuitenkin — niin täydellisesti voi suru ja kauneus yhtyä yhdeksi sekä merkityksensä että ilmenemisensä puolesta, — todellinen idylli, vaikka se loppuukin siihen, että temppelin esirippu repeää, pimeys peittää maan ja kivi vieritetään haudan suulle. Tulee ajatelleeksi häntä aina nuorena sulhasena ystäviensä parissa, jommoiseksi hän todellakin joskus kuvaa itseään; paimenena, joka kuljeskelee laumansa kanssa laaksossa etsien varjoa puun juurella tai vilpoisen virran reunalta; laulajana, joka yrittää sävelin rakentaa Jumalan kaupungin muureja; tai rakastajana, jonka rakkaudelle koko maailma oli liian pieni. Hänen ihmeensä tuntuvat minusta yhtä ihanilta kuin kevään tulo, ja aivan yhtä luonnollisilta. Minusta ei ole lainkaan vaikea uskoa, että hänen personallinen viehätysvoimansa oli niin suuri, että yksin hänen läsnäolonsakin saattoi tuottaa rauhaa tuskaakärsiville sieluille ja että ne, jotka koskettivat hänen vaatteitaan tai käsiään, unohtivat kipunsa; tai että, kun hän kulki ohitse elämän valtatiellä, ne, jotka eivät ennen olleet tienneet mitään elämän salaisuudesta, näkivät sen äkkiä selvänä edessänsä, tai että toiset, jotka olivat olleet kuurot kaikille muille paitsi nautinnon äänille, kuulivat ensi kerran rakkauden äänen ja huomasivat, että se oli yhtä sulosointuinen kuin Apollon luuttu; tai että huonot himot pakenivat hänen lähestyessänsä ja että ihmiset, joiden yksitoikkoinen, mielikuvituksesta köyhä elämä oli ollut kuin yksi kuoleman monista muodoista, ikäänkuin nousivat ylös haudoistansa, kun hän kutsui heitä; tai että hänen opettaessaan vuorenrinteellä ihmisjoukko unohti nälän ja janon ja kaikki maalliset huolet ja että hänen ystävistänsä, jotka kuuntelivat hänen puhettansa, kun hän istui heidän keskellään aterioimassa, yksinkertainen ruoka tuntui herkulliselta, vesi maistui hyvältä viiniltä ja koko huone tuoksui hyvänhajuiselta nardukselta.
Renan sanoo kirjassaan Jeesuksen elämä — tuossa kauniissa viidennessä evankeliumissa, jota voisi nimittää Pyhän Tuomaan evankeliumiksi — että Kristuksen suuruus ilmenee siinä, että häntä rakastettiin yhtä paljon hänen kuolemansa jälkeen kuin hänen eläissänsäkin. Ja totta tosiaan, jos hänen paikkansa on runoilijoiden parissa, niin on hän myös ensimäinen kaikista niistä, jotka ovat rakastaneet. Hän ymmärsi, että rakkaus oli suurin kaikista maailman salaisuuksista, joita viisaat olivat etsineet, ja että vain rakkauden kautta ihminen saattoi lähetä spitaalitautisen sydäntä tai Jumalan jalkoja.
Ja ennen kaikkea Kristus on suurin kaikista individualisteista. Nöyryys, samoinkuin kaikki kokemukset, joita taiteilijan sielu ottaa vastaan, on vain ilmestysmuoto. Ihmisen sielua Kristus alati etsii. Hän nimittää sitä "Jumalan valtakunnaksi", ja hän näkee sen joka ainoassa. Hän vertaa sitä vähäpätöisyyksiin, pieneen siemeneen, kouralliseen hapatusta, helmeen. Sillä ihminen kehittää sieluaan vain vapautumalla vieraista himoista, ulkoa hankitusta kultuurista ja kaikesta ulkonaisesta omaisuudesta, sekä hyvästä että pahasta.
Minä nousin kaikkea vastaan koko tahtoni voimalla ja luonteeni kapinanhalulla, kunnes minulle ei jäänyt mitään muuta maailmassa jäljelle kuin yksi ainoa asia. Olin kadottanut nimeni, asemani, onneni, vapauteni, omaisuuteni. Minä olin vanki ja rutiköyhä. Mutta minulla oli vielä lapseni jäljellä. Silloin laki äkkiä otti minulta nekin pois. Se oli niin kova isku, etten tiennyt mitä tehdä, ja minä heittäydyin polvilleni, painoin pääni maahan ja sanoin itkien: "Lapsi on kuin Herran ruumis, minä en ole kelvollinen kumpaiseenkaan." Tuo hetki oli minun pelastukseni. Minä ymmärsin, että minun täytyi ottaa kaikki nöyrästi vastaan. Siitä saakka — niin kummalta kuin se saattaa kuuluakin — olen ollut onnellisempi. Sillä minä olen saavuttanut sieluni perimmäisen olemuksen. Monessa suhteessa olin ollut sen vihollinen, mutta minä huomasin, että se odotti minua kuin ystävää. Kun joutuu kosketukseen sielun kanssa, niin tulee mieleltään jälleen lapseksi, niinkuin Kristus sanoo, että ihmisen täytyykin tulla.
On traagillista ajatella, kuinka harvat ihmiset todellakin "omistavat sielunsa" ennenkuin he kuolevat. "Ei mikään ole harvinaisempaa ihmisessä", sanoo Emerson, "kuin omintakeinen teko". Se on aivan totta. Useimmat ihmiset ovat toisia ihmisiä. Heidän ajatuksensa ovat toisten mielipiteitä, heidän elämänsä näyttelemistä, heidän himonsa jäljittelyä. Kristus ei ollut vain täydellinen individualisti, vaan myöskin ensimäinen individualisti historiassa. Ihmiset ovat yrittäneet tehdä hänestä tavallisen ihmisystävän, tai altruistina antaneet hänelle paikan intoilijoiden ja hempeämielisten parissa. Mutta tosiasiassa hän ei ollut kumpikaan. Sääliä hän tietysti tunsi kaikkia köyhiä ja vankeja, alhaisia ja kurjia ihmisiä kohtaan; mutta hän sääli vielä paljoa enemmän rikkaita, piintyneitä hedonisteja, niitä, jotka heittävät pois vapautensa ruvetakseen maallisten tavaroitten orjiksi, niitä, jotka käyttävät pehmeitä pukuja ja asuvat kuninkaitten palatseissa. Rikkaus ja nautinto olivat hänen mielestään suurempia elämän murhenäytelmiä kuin köyhyys ja suru. Ja mitä epäitsekkäisyyteen tulee, niin kukapa käsitti paremmin-kuin hän, että kutsumus, eikä vapaa tahto, määrää meidän tekomme, ja ettei voi saada viinirypäleitä orjantappuroista eikä viikunoita ohdakkeista.
Hän ei opettanut, että eläminen toisten hyväksi tuli olla ihmisen elämän määrätty, itsetietoinen päämäärä. Se ei ollut edes hänen oppinsa pohjana. Kun hän sanoo, "Antakaa anteeksi vihollisillenne", niin hän ei sano sitä vihollisen, vaan meidän itsemme tähden, ja siksi että rakkaus on suloisempi kuin viha. Sanoessaan nuorukaiselle: "Myy mitä sinulla on ja anna vaivaisille", niin hän ei ajattele köyhien tukalaa elämää, vaan nuorukaisen sielua, sielua, jota rikkaus tukahdutti. Elämänkatsomuksessaan hän on samaa mieltä kuin taiteilija, joka tietää, että ikuisen itsensätäydennyslain mukaan runoilijan täytyy runoilla, kuvanveistäjän ajatella pronssissa ja maalarin muodostaa maailma tunnelmiensa kuvastimeksi, yhtä varmasti ja luonnollisesti kuin orapihlajan täytyy kukkia keväällä, viljan valjeta korjuuaikana ja kuun määräkulussaan vaihtua kilvestä sirpiksi ja sirpistä kilveksi.
Mutta jollei Kristus siis sanonutkaan ihmisille, "Eläkää toisten hyväksi", niin hän kuitenkin huomasi, ettei ollut minkäänlaista eroitusta toisten ja oman elämän välillä. Siten hän antoi ihmiselle laajennetun, jättiläismäisen personallisuuden. Hänen ilmestymisensä jälkeen on jokaisen yksityisen ihmisen historia myös koko maailman historia, tai voi ainakin sitä olla. Kultuuri on tietysti syventänyt ihmisen personallisuuden. Taide on antanut meille tuhat eri sydäntä. Ne, joilla on taiteilijan temperamentti, lähtevät Danten kera maanpakoon ja oppivat, kuinka suolainen toisten leipä on ja kuinka jyrkät heidän polkunsa; hetkeksi he saavuttavat Goethen kirkkauden ja rauhan, ja sittenkin he tietävät liiankin hyvin, miten Baudelaire rukoili Jumalaa —
"O Seigneur, donnez moi la force et le courage de contempler mon corps et mon coeur sans dégoût."
[Oi Herra, anna minulle voimaa ja rohkeutta, jotta voisin tarkastaa ruumistani ja sydäntäni ilman vastenmielisyyttä.]
Shakespearen soneteista he etsivät esille, ehkäpä omaksi vahingoksensa, hänen rakkautensa salaisuuden ja omistavat sen omakseen; he katselevat uusin silmin nykyaikuista elämää, siksi että he ovat kuunnelleet yhtä Chopinin nocturneista, tai pidelleet kädessään kreikkalaisia taide-esineitä, tai lukeneet kertomusta jonkun kuolleen miehen rakkaudesta kuolleesen naiseen, jonka hiukset olivat kuin hienointa kultaa ja jonka suu oli kuin granaattiomena. Mutta taiteilijatemperamentin täytyy välttämättä tuntea myötätuntoisuutta sitä kohtaan, joka on saanut ilmaisumuodon. Joko sanoin tai värein, musiikin tai marmorin kautta, Aiskhylos-draaman maalattujen naamioiden takaa tai sisilialaisen paimenen onton ja yhteenliitetyn pillin välityksellä tulee miehen ja hänen sanomansa tulla ilmisaatetuksi.