— Enhän minä mitään tiedä, neiti, en mitään.
— Se ei ole totta, Felicie, tiedäthän sinä aivan hyvin, etten minä ole neljänvuotisena syntynyt, vaan että minua on jostakin tuotu, mutta mistä? Antaisin puolen elämästäni, jos saisin sen tietää.
— Ettekö voi siihen tyytyä, että olette hyvän ja rikkaan rouvan ainoana tyttärenä, rouvan, joka rakastaa teitä niinkuin silmäteräänsä?
Muistaessansa tuota pientä, lohdutonta tyttöä, joka oli ottanut turvansa häneen, ennenkuin uuteen äitiinsä mielistyi, Felicie heltyi, eikä enää voinut vastustaa Genevièven rukouksia, vaan kertoi hänelle kaikki, mitä hänen lapsuudestansa tiesi. Se ei paljon ollut, mutta Genevièven mielikuvitukselle siinä oli runsaasti ravintoa.
Rouva de Préal ei kysynyt häneltä mitään, mutta hän oli liian suoraluontoinen, jättääksensä hänelle ilmoittamatta, kuinka oli iltapäivänsä viettänyt.
Kummallisia oikkuja nuo tuommoiset!… Miksi et minulle edeltäpäin siitä virkannut?
— Sentähden, etten tulisi kiusaukseen olla tottelematon, äiti.
— Olipa tämäkin tottelemattomuutta.
— Ei ollutkaan. Minä tiesin, ettei se olisi väärin, koska te itsekin veitte minut sinne.
— Mutta mitä huvia sinulla siellä saattoi olla? Menitkö kukkasia ostamaan?