Käsi koputti malttamattomasti ovea ja avasi sen samassa.
— Tekö, herra tohtori, siellä olitte!
— Minä juuri. No, onko hän täällä käynyt?
— On, mutta astukaa sisään vähäiseen huoneeseni, rouva Marceau vastasi, luoden silmänsä uteliaisiin lapsiin.
— Minulla on helkkarinmoinen kiire, sanoi tohtori, Seuraten häntä lastenkamariin. Kertokaapas, hyvä rouva, kahdella sanalla kaikki. Oliko lapsi hänelle mieliksi? Ja veikö hän sen kohta muassaan?
— Voi, hyvä tohtori! vaimoparka itkuun purskahtaen huusi, antaisin vaikka mitä maailmassa, jos tuo työ olisi jäänyt tekemättä ja pikku kevätruusumme olisi täällä!… Voi kuitenkin!… Mitähän Jacques-raukka sanookaan? Minä tein väärin, kun tämän häneltä salasin. Jospa te edes sanoisitte, missä tyttö asuu… mikä tuon ylhäisen rouvan nimi on…
— Minä olen luvannut, etten sitä ilmoittaisi, tohtori päättäväisesti vastasi. Katumus on nyt myöhäinen. Ymmärrän kyllä, että tämä asia tuntuu teille karvaalta, mutta pelastaahan raha teidät suuresta pulasta… ja sitä paitsi, eihän lapsi teille kuulu, eikä teidän velvollisuutenne ole ottaa leipä omien lastenne suusta, sitä hänelle antaaksenne. Ja sen lisäksi minä takaan, että lapsi tulee onnelliseksi ja tulee saamaan hyvän hoidon ja hyvän kasvatuksen. Ei teillä olisi ollut oikeutta kieltää häneltä semmoista tulevaisuutta.
— Oi, jospa saisin hänet nähdä, jospa vielä kerran saisin häntä syleillä!… Ja näettekös, herra tohtori, minä olen vielä päälliseksi tuottanut pojalleni suuren murheen. En tiedä, antaako hän milloinkaan minulle anteeksi.
— No, mutta kuinka vanha tuo teidän poikanne on? Yhdeksäntoista vuotias, eikö niin? — Viikon päästä hän ei asiaa enää muistakaan. Ostakaa hänelle uudet vaatteet, ne tuottavat hänelle suurempaa iloa kuin mikään kevätruusu, tohtori nauraen lisäsi.
Rouva Marceauta ei ensinkään naurattanut.