— Sinun. Se on ollut minulta suljettuna. Tiedän kyllä, että minun olisi pitänyt sinua lohduttaa; mutta köyhyys, näetkös, kiusaa ihmistä väärin tekemään… Minä olin väärässä, sen tiedän; mutta nyt kun lähtöä teen, pitää sinun antaa minulle anteeksi.
— Tekö lähtisitte… ja minne? huusi Jacques, jota se ajatus vaivasi, että äiti sairashuoneesen tahtoisi, ja joka päätti vastustaa semmoista aikomusta.
— Minä tunnen kuolevani, lapseni. Minussa ei enää ole paljon elinvoimaa, loppu tulee.
— Äiti!… äiti… Ei se voi olla mahdollista… ei vielä… Ette te niin huono ole… Miksi ette ole sitä minulle sanonut?…
— Mitäpä sille olisi voinut?… Elinvoima on loppunut, ei siinä mikään auta. Sinun täytyy antaa minulle anteeksi, poikani.
Jacques oli laskeunut polvilleen. Hän piti äidin molemmat kädet omiin käsiinsä suljettuina ja itkeä nyyhkytti.
— Minä se olen, jonka tulee pyytää anteeksi… äiti kulta. Minä olen ollut kova, julma… En ole mitään huomannut, en mitään ymmärtänyt… Minä olen kelvoton poika.
— Et olekaan, hyvä poika sinä olet ollut, Jacquesini. Ei niitä ole kuinkaan monta, jotka näin monena vuonna olisivat antaneet koko työansionsa äidilleen, pitämättä penniäkään itseänsä varten. Sinä annoit minulle kaikki, paitsi sydäntä, mutta se oli oma syyni, kun pahoin tein. Sano, että annat minulle anteeksi.
— Sitä minä en voi sanoa, äiti… Minäkö antaisin teille anteeksi, minä… Mutta minä kadun ja minä rakastan teitä… Oi, sanokaa te, että annatte minulle anteeksi, että olen niin kova ollut.
Äiti nousi istuallensa ja suuteli hänen otsaansa.