— Miksi ette tuo sisartanne tänne? Céline kerta lempeällä äänellä kysyi.
Eipä tuo koskaan ollut hänen mieleensä johtunut, ja Célinen sanat tekivät hänelle kohta selväksi, kuinka suuri eroitus noiden molempien nuorten tyttöjen välillä oli: toinen kaino ja ylevä; toinen meluava, rohkea ja huolimaton, jolle tuo pilkka nimi, "katu-tyttö", jonka hän jo aikoja sitten oli saanut, oli aivan sopiva.
— En tiedä, tahtoisiko tuo tulla, hän hämmästyen vastasi.
— Onko hän niin ujo? Koettakaa edes…
— Ei hän ensinkään ole kuin te… ei hän missään suhteessa ole teidän näköisenne. Äitiparan oli täytymys laskea hänet ylen varhain tehtaasen.
— Minä olisin syönyt vaikka paljasta kuivaa leipää, ennenkuin olisin tyttöäni tehtaasen pannut.
Jacques punastui, ja Céline loi rouvaan nuhtelevaisen katseen; mutta silloin Lebeau puuttui puheesen:
— Vaimo, joka suuri lapsijoukko perässään on jäänyt leskeksi, ei saa tehdä, mitä tahtoo.
— Me olemme useinkin syöneet leipämme kuivalta, vastasi Jacques, joka ensi kerran koitti suurempaa puheliaisuutta. Äiti parkani on työnteosta aivan riutunut.
Hän katsoi rouva Gregoirea, verraten mielessään äitinsä kalpeita kasvoja tuon häntä tuomitsevan, lihavan rouvan tyytyväiseen ulkomuotoon, ja äkkipäätä hänen omatuntonsa rupesi häntä nuhtelemaan, ettei hän itse, paremmin kun muutkaan, ollut ymmärtänyt sitä, minkä nyt olisi vaatinut heitä ymmärtämään.