— Mihinkä te menette? kysyi Lebeau, joka ei ollut kuullut, mitä he olivat toisilleen kuiskanneet.
— Sinne, mihin lähetetään, niinkuin jo sanoin, hän vastasi.
Sitte hän pusersi Lebeaun kättä ja meni tiehensä, sen enempää sanomatta.
Silmät alas luotuina ja ahdistetuin sydämin Céline liikkumatta jäi paikallensa istumaan, ja kun hän jälleen rupesi työhön, niin hänen kätensä vapisivat. Lebeau, jonka havaintokyky oli aivan vähän kehittynyt, ei ollut mitään huomannut. Hänen silmissään Céline ei muuta ollut kuin kipeä lapsi vaan, eikä hän voinut aavistaakaan, että Savigny toisilla silmillä häntä katsoi.
— Poika-parka! hän sanoi. Onpa syytä pelätä, että hän lopuksi joutuu vankeuteen, ellei häntä sitä ennen jossakin kahakassa kuoliaaksi ammuta.
— Oi, isä-kulta, huusi Céline, kuinka tuommoisia saatatte puhua?
Ja hän rupesi katumaan, että kättä antamatta oli laskenut hänet menemään.
"Jospa minua rakastaisitte!" hän oli sanonut, ja kuinka hartaasti hän oli nuo sanat lausunut!… Tyttö oli vieläkin tuntevinansa tuon katseen, joka oli pakoittanut häntä kääntämään pois kasvonsa, koska hän ei voinut siihen vastata. Hänen mielensä kävi raskaaksi, mutta oliko hänellä siihen syytä? Rakastiko hän tuota miestä?…
Ei, ei suinkaan; päinvastoin hänen synkeä pontevuutensa ja tuo ehdoton alttiiksi-antaminen semmoisen asian edestä, jota Céline vaan puoleksi voi ymmärtää, herätti hänessä pelkoa. Ei suinkaan, ei hän tätä rakastanut, ja siitäpä tuo rakkauden ilmoitus häntä kauhistuttikin, ihan tuntematoin kuin tuo tunne vielä oli hänelle itselleen. Hän soimasi itseänsä siitä inhosta, minkä tuo mies, jonka koko elämä oli pelkkää alttiiksiantamusta ja itsensä-kieltämistä, oli hänessä herättänyt, mutta hän ei voinut sille mitään… Nyt hän lähti pois viikoiksi, kentiesi kuukausiksikin; sillä aikaa Céline joka päivä rukoili hänen edestänsä. Tämä ajatus rauhoitti häntä.