— Toivoisin samaa kaikille ihmisille.
— Se kävisi kentiesi hieman yksitoikkoiseksi. Sen lisäksi, vaikka teidän kannallenne asettuisinkin, saan teille muistuttaa, ett'ei joka miehellä olekaan jouhilla sisustettua nojatuolia taikka kirjastoa.
— Se on totta, mutta jokainen voisi sen itselleen hankkia, jos toden teolla yrittäisi.
— Niin rikkaat puhuvat. Te olette semmoinen sokea, joka ei tahdo nähdä. Senkaltaisia ei käy parantaminen.
Hetken päästä Jacques läksi, vieden muassaan kirjan, jonka hän pian lupasi tuoda takaisin. Rouva Gregoire pyysi häntä ystävällisesti tulemaan, jos kahvi muka oli ollut hänelle mieleen. Céline ojensi hänelle kättään, sanoen:
— Tervetullut toistekin.
Tyttö oli todellakin kaunis, kun pian haihtuva puna noin hänen vaaleita kasvojaan kirkasti, mutta Jacques ei sitä huomannut. Hänellä oli muistossaan sekä sydämessään kauneuden ihanne, jonka rinnalla tämän lempeän vuokon ihanuus vaaleni.
— Kuka tuo nuorukainen oli? kysyi Savigny, kun ovi hänen jälkeensä sulkeutui.
— Hän on hyvä työmies ja siivo poika, jolla on leskeksi jäänyt äiti ja koko parvi sisaruksia! elätettävänä. Vahinko vaan, että hän on niin harvapuheinen.
— Joka vähän puhuu, se paljon ajattelee.