Vierasvarainen kuin oli, Lebeau ei huomannut, että viikon sokeri-määrä hirvittävällä tavalla suli kuiviin.
— Tulkaa nyt kirjojani katsomaan, hän sanoi Jacquesille, joka, samoin kuin Célinekin, mitään lausumatta oli toisten puhetta kuunnellut.
Kirjasto — siksi Lebeau ylpeydellä pientä kirja-kokoelmaansa nimitti — sisälsi kaikenmoista kirjallisuutta. Siinä oli muutamia kirjoja Rousseau'ilta ja joitakuita unhotukseen jääneitä luonnontieteellisiä teoksia.
— Tästä näette, ett'ei minulta oppimisen halua puutu. Enpä minä vaivatta ole niitä saanut, sen teille vakuutan. Sattuu väliin siellä, väliin täällä näkemään jonkun mieleisen kirjan; ohitse mennen siihen luo silmänsä, hetken päästä se jo otetaan käteenkin katseltavaksi, ja jos niin tapahtuu, että taskussa on joitakuita rahapenniä, niin ei aikaakaan, ennenkuin kirja jo on ostettu. Célinelle se on varsinkin mieleen, kun minä kirjoja tuon. Ja koska niitä näin paljon oli kokoontunut, niin minä tein hyllynkin niitä varten. Näettekös, miten ne huoneenkin hauskaksi tekevät.
— Eihän oppi ojaan kaada, sanoi rouva Gregoire, mutta jos nainen tahtoo velvollisuuksiansa täyttää, niin hänellä ei ole aikaa huolia, mitä kuussa tapahtuu.
Isäntänsä puhetta kuunnellen Jacques käänteli erään kirjan lehtiä.
Silloin ovi aukeni ja sini-liivinen mies seisoi kynnyksellä.
— Savigny! huusi Lebeau tavallisella ystävällisyydellään. Onhan siitä aikoja, kun me viimeksi teitä näimme. Astukaahan sisään.
Ja nähdessään, että äsken tullut loi Jaqcues'iin kysyväisen silmäyksen, hän lisäsi:
— Tämä on vaan eräs työtoverini, kelpo poika, joka tänään ensikerran on tehnyt kunnian tulla meitä tervehtimään. Eihän tuo mahtane teitä peloittaa?
Sini-liivinen mies ei vastannut mitään, vaan sulki oven jälkeensä ja kävi nuoren kukkaisten tekijän viereen istumaan. Tätä katsellen hän hajamielisesti rupesi kukkasia hypistelemään.