— Siis kymmentä vuotta minua nuorempi! eihän tuo mikään ikä ole.
— Ja kuitenkin hän näyttää yhtä vanhalta kuin te, jos ei vaan vanhemmaltakin.
Ei Jacques sievistelläksensä tuota sanonut, mutta rouva Gregoire otti sen siksi.
— Minusta on kuitenkin aina sanottu, että näytän vanhemmalta kuin olenkaan. Se tulee siitä, ett'ei minulla niin aivan hyviä päiviä ole ollut. Raskasta työtä minun aina on täytynyt tehdä, ja murhetta minulla on ollut niinkuin kaikilla muillakin. Kahdeksan täysikasvuista lasta on Jumala minulta ottanut sekä mieheni, joka minun hoidettavanani kymmenen ajastaikaa sairasti. Hän ei ollut juuri hyvänsävyinen, miesparkani; siitäpä naapurit sanoivatkin, kun hänet ruumis-arkkuun olin laskenut: "Jos kukaan ihminen on palkintoa ansainnut, niin ainakin te, rouva Gregoire, sitä ansaitsette". — Niinpä niin! olen minä eläissäni kovaakin kokenut.
Ja koska häntä aikoi ruveta itkettämään, niin Lebeau, joka kärsivällisyydellä oli kuunnellut tätä kertomusta, jota hän sitäpaitsi joka päivä sai kuulla, puhui lepytellen, ikäänkuin olisi levotonta lasta viihdyttänyt:
— Tiedämmehän kaikin täällä, että te kelpo vaimo olette, rouva
Gregoire, ja sen me myös teille tunnustamme.
Tuo puhe liikutti häntä niin väkevästi, että hän täyttä totta rupesi itkemään.
— Ette te kuitenkaan, herra Lebeau, voi tietää, mitä kaikkea minä olen kärsinyt. Ja vaikka näin muitten tähden olen itseäni vaivannut, niin ei kuitenkaan ole ainoatakaan ihmistä, joka minua vanhoilla päivilläni hoitaisi!…
— Entä me sitte! Ettekö meitä ollenkaan lukuun ota? Vai pidättekö te meitä niin kiittämättöminä? Kuulkaapas, rouva Gregoire, rauhoittukaa nyt jo. Tiedättehän, että Céline pitää teistä, ikäänkuin olisitte hänen iso-äitinsä.
Tuo sana ei soinut hyvältä rouva Gregoiren korviin; hänen olisi tehnyt mieli selittää, ett'ei hänellä vielä siksi tarpeeksi ikää ollut, mutta hän tyytyi kuitenkin siihen, että sanoi: