— Voisipa luulla, että hän vaan nukkuu! sanoi rouva Gregoire, joka tähän saakka oli ollut ääneti. Pieni karitsa-parka, hän on tosin saanut paljon kärsiä, mutta ei kaikkia ole niin hyvin hoidettu kuin häntä. Yöt päivät minä oli hänen vuoteensa ääressä, aina valmiina noudattamaan hänen tahtoansa. Ei hän kuollessansa minua kiittänyt, mutta se on yksi ja sama… ei hän siltä kiittämätön ollut, hän tiesi aivan hyvin olevansa minulle kiitollisuuden velassa. Nyt hän kai rukoilee Jumalaa minun puolestani ja valmistaa minulle sijaa lähellensä. Sehän vähintä on, mitä hän voi tehdä palkkioksi kaikesta hyvästä, mitä hänelle olen tehnyt… Kyllä Jumalakin sen minulle vielä palkitsee… No, herra Lebeau, rohkaiskaa mielenne. Ettehän te vielä ole kaikkea kadottanut, olenhan minä täällä teitä hoitamassa, niinkuin tuo armas enkeli sanoikin. Älkää toki noin murheelliseksi käykö… Enhän minäkään salli surun itseäni masentaa.
— Niin, niin olettehan te kelpo nainen, rouva Gregoire, myönsi Lebeau-parka koneentapaisesti. En minä koskaan tule unhottamaan, mitä hyvää te olette Célinelle tehnyt.
Akkunaverhot oli laskettu alas, että huone tulisi pimeämmäksi; vuoteen ääressä palava kynttilä loi leimuavan valon kuolleen tytön lempeisin kasvoihin. Olisi milt'ei väliin luullut häntä eläväksi; näyttipä siltä, kuin suu olisi ruvennut puhumaan… Mutta se ei ollut muuta kuin väräjävän valon leimuamista.
Kaikki vetäytyivät hiljaa ulos, ja isä jäi yksin lapsinensa.
XXVII.
Savigny astui ensiksi portaita alas, sanaakaan sanomatta; hänen jälkeensä tulivat Geneviève ja Jaques. Felicie oli ovenvartijana huoneessa odottamassa.
Hän hämmästyi, nähdessään heidän noin yhdessä tulevan, mutta kuitenkaan hän ei sitä näyttänyt, olipa vielä niin älykäs, ettei Jacquesia puhutellut, vaikka aivan hyvin oli hänet tuntenut.
Geneviève kertoi hänelle muutamalla sanalla, mitä oli tapahtunut ja kääntyi sitte Jacquesin puoleen.
— Ettekö tule minun kanssani? hän kysyi.
Rouva de Préalin ovella Jacquesia näkyi epäilyttävän, mutta Geneviève lausui vielä: