— Enkä tule, vastasi Augustine tavalla, joka muistutti hänen entistä nenäkkyyttänsä, kun hän vielä oli pieni, kehnosti kasvatettu tyttöpahanen, — siitä ei mitään apua lähde. Minä en rakasta kotiripityksiä…
Ja oltuaan hetken ääneti, hän lisäsi:
— Sinun olisi ennen tarvinnut minua varoittaa; nyt se on liian myöhäistä.
Puristaen kädellään pyssynsäperää, oli Jacques ruvennut nopein askelin kävelemään. Hänen tahtonsa hallitsemana Augustine seurasi häntä, hiukan taampana, sanakaan hiiskumatta, niinkuin koira seuraa isäntäänsä, vaikka tietää häneltä ruoskaa saavansa. Mutta Jacquesilla oli peräti toista mielessä. Kun tiesi sisarensa astuvan tuossa hänen jäljessänsä epätasaisin askelin, niinkuin ihminen, jonka päätä huimaa, kun vatsa on tyhjänä, niin painoi hänen oma velkansa häntä enemmän kuin sisarensa syntisyys. Hänen olisi tehnyt mieli huutaa hänelle: "Anna minulle anteeksi, että sinusta on tullut semmoinen, kuin sinä olet."
He saapuivat Jacques'in kotiin, astuivat pimeässä portaita ylös ja tulivat pieneen huoneesen, jonka oven Jacques lukitsi. Hän sytytti kynttilän ja kääntyi sitten Augustinen puoleen. Mutta tuskinpa hän enää olisi voinut häntä tuntea… Tavallansa hän oli hienontunut, koska oli saanut joutilasta elämää viettää, mutta hän oli laihtunut, hänen silmänsä olivat lakastuneet, kasvot veltostuneet, ja vaikka hän oli peljästyneen näköinen, oli hänen käytöksensä kuitenkin rohkea, milt'ei hävytön.
Tämä nainen, joka seisoi tässä hänen edessään, oli siis hänen oma sisarensa. Hän joutui hetkeksi kiusaukseen laskea hänet ulos yön pimeyteen ja pistää hänelle käteen kaikki rahansa, mutta hänen äitinsä muisto pidätti hänen sitä tekemästä, ja sen sijaan hän käski hänen käydä istumaan.
— Minun on nälkä, sanoi Augustine käheällä äänellänsä, anna minulle jotain, niin menen.
— Et mene; sinä jäät tänne minun luokseni.
— Sinun luoksesi!… Mitäpä sinä minulla tekisit?… Et sinä ennenkään minua rakastanut ja nyt lisäksi häpeät minua, siitä olen varma. Enkä minä sitäpaitsi enää voisikaan elää siivosti niinkuin ennen. Minä olen työttömäksi tottunut. Mitäpä minulla olisi enää tehtävää? Anna minulle jotain, että ennen päivää pääsen menemään.
Jacques toi hänelle kaikki, mitä oli kaapissa, hiukan viiniä ja vähän kuivia papuja. Augustine söi ja joi halukkaasti. Jacques rupesi taskustansa kaivamaan, hänellä oli vielä kolmekymmentä sou'ta jäljellä; vaan kun hän jo oli niitä Augustinelle antamaisillaan, malttoi hän mielensä: