Ikäänkuin jonkun ihmeen kautta Célinen tauti tuona pitkänä, kovana talvena näytti pysyvän yhdellään. Tosi on, että hänen huoneensa aina oli hyvin lämmitetty, ja sitä paitsi Genevièven läsnäolon tuottama ilo rohkaisi tyttöparan mieltä, sillä hänelle oli rakkauden osoitus paras parantaja.
Työtehtaat olivat suljettuina. Lebeau ja Jacques kävivät vahdissa kaupungin varustuksilla. Savignyllä oli työtä eräässä Parisin virastossa, ja hän tuli vaan harvoin Lebeaulla käymään. Mutta Geneviève kävi monta kertaa viikossa Célinen luona: he lukivat yhdessä taikka haastelivat. Sairaan mieli oli hartaasti kiintynyt kaikkiin, jotka kärsivät kipuja; hän tunsi nimeltään kaikki sotilaat sairashuoneissa ja itki niitä, jotka kuolivat kaukana kodistaan ja äidistään. Kaikkeen hän joutui osaa ottamaan, ja näyttipä siltä, kuin noiden ihmisraukkain kärsimykset, vaikka hän ei ollut heidän kasvojansakaan nähnyt, olisivat koskeneet häneen kipeemmin kuin omat tuskansa. Muutamana päivänä he puhuivat Jacques'ista. Ikäänkuin keskinäisestä suostumuksesta tähän saakka tuskin olivat häntä maininneetkaan.
— Minä tapaan hänet vaan harvoin, ja kun hän tulee, niin hän viipyy ainoastaan silmänräpäyksen, sanoi Céline. Isä sanoo, ettei häntä enää tuntisikaan; hän, joka aina oli niin välinpitämätön, on nyt innostuneimpia ja nerokkaimpia kaupungin puollustajia.
— Niin, koska hän rakastaa isänmaatansa, sanoi Geneviève. Tätä ennen emme tietäneet, mitä se merkitsee.
— Voipi niinkin olla… Céline myönsi; ainakin on varma, että hän paljon on muuttunut. Eikä hän enää näytä niin synkkämieliseltäkään kuin ennen, jolloin teki kipeää häntä katsellessakin. Nyt hän pitää päänsä pystyssä, ja luulisipa hänen miltei kasvaneenkin.
Geneviève oli ääneti, ja Céline alkoi uudestaan:
— Hän tulee niin harvakseen, koska hän ei enää meitä kaipaa… Isä kuitenkin tapaa hänet varustuksilla.
— Céline, kehoitti Geneviève, kertokaa minulle kaikki; mitä
Jacquesista tiedätte.
Ja tukahuttaen, mitä hänessä vielä oli jäljellä itsekkäisyyttä — eikä sitä ollut kuin hiukka vaan — rupesi sairas tyttö puhumaan Jacquesista tavalla, jolla hän tätä ennen ei ollut hänestä kenellekään puhunut. Hän kertoi kaikki, mitä hänen entisyydestään tiesi, puhuen hänen uskollisuudestaan omaisiansa kohtaan, ynnä tuosta surusta, joka Genevièven kadottamisen jälkeen oli häntä vaivannut ja joka oli luonut varjon koko hänen elämäänsä. Céline mainitsi myös tuon keskustelun, jolloin Jacques kerran oli suonut hänen katsoa sydämeensä ja ilmaissut hänelle tuon ihanteen, rakkauden ja sopusoinnun janon, jotka tekivät hänen kurjan elämänsä niin katkeraksi.
Kerrottuansa näin kaikki, minkä oli saanut tietää ja kaikki, minkä itse oli arvannut, Céline jatkoi: