Ja vaikka sade viitana tulvasi, meni hän ulos ja asteli katua pitkin myöhäiseen, keskiyön tuolle puolen. Kun äiti, joka silmät kyynelistä himmeinä oli istunut ommellen, kuuli hänen taas palaavan portaita ylös, sammutti hän kiiruusti lampun ja pani maata.
Jacques pani oven salpaan ja heittäytyi vuoteellensa. Kun äiti aamulla avasi silmänsä, oli hän jo poissa.
Koko päivän rouva Marceau sitten oli vuoroin hyvillä mielin, vuoroin katui. Vihdoin hän päättyi siihen vakuutukseen, että Genevièven ero oli onneksi heille kaikille ja ennen muita lapsille itselle. Epäilemättä hän olisi mieluummin kysynyt Jacquesilta, joka isän kuoltua uutteruudellansa ja älyllänsä oli tullut perheen todelliseksi päämieheksi, mutta tiesihän äiti, ett'ei hän koskaan olisi tähän suostunut… Ja mikäpä hänellä siinä tapauksessa olisi ollut neuvona?… Ei, parasta oli, että kävi niinkuin oli käynyt. Nyt kun nuorukainen oli poissa, eikä hän enää nähnyt tämän ankaria kasvojaan, tuntui hänen sydämensäkin keveämmältä. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka edellisenä iltana oli pitänyt tekonsa niin kehnona, ja hän päätti käyttää itseään sillä tavoin, jotta Jacques tulisi huomaamaan, että hänellä oli puhdas omatunto.
Jacques ei virkkanut sanaakaan eilisestä tapauksesta. Äiti, jonka mieli siitä rauhoittui, näytti hänelle kuitin, joka osoitti, että molempien edellisten neljännesten hyyry oli maksettu. Hän lykkäsi pois paperin, sanaakaan sanomatta… Mitäpä hänellä olisikaan ollut sanottavaa?… Nuo rahat, joilla vuokra oli maksettu, häntä kammottivat.
Ja kuitenkin hän tiesi, ett'ei jaksaisi työllänsä milloinkaan maksaa päivä päivältä kasvavaa velkaa.
Äiti, joka väärin ymmärsi syyn hänen äänettömyyteensä ja luuli hänen jo rauhoittuneen, pisti hetken päästä kolme kultarahaa hänen käteensä, sanoen:
— Tuossa on uusiin vaatteisin, lapseni.
Jacques pudotti rahat, ikäänkuin ne olisivat polttaneet hänen sormiansa, pöydälle, ja sanoi jäykästi, ett'ei tahtonut niitä käyttää. Rouva Marceau katsoi häneen ja ymmärsi, että kaikki kehoitukset olisivat turhat.
Lapset joskus kysyivät, eikö Geneviève jo tule takaisin, vaan aikaa voittain he vähitellen hänet unohtivat, niinkuin lasten tapa on. Augustine yksin himmeästi aavisti, miten asian oikein oli laita, mutta hän oli älykäs tyttö eikä ilmoittanut arveluitaan. Naapuritkin jättivät viimein asian siksensä, eivätkä enään huolineet aprikoida, oliko tuon pitseillä koristetun rouvan tulolla ja kevätkukan katoamisella mitään yhteyttä.
Rouva Marceaukin lakkasi ajattelemasta tätä tärkeää asiata, jonka hän jo piti ratkaistuna ja vaipui jälleen jokapäiväisin huoliinsa. Hän oli alussa kaivannut Genevièveä, jota hän todellakin oli rakastanut, mutta jokapäiväiset askareet, raskas työ ja kova täytymys veivät häneltä niin tyyni joka hetken ja kaikki hänen voimansa, ett'ei hänellä suuresti ollut aikaa eikä tilaa millekään erinäiselle tunteelle. Tuolla äitiraukalla oli ylen monta nälkäistä suuta täytettävänä, ylen monta ruumista vaatetettavana ja ylen monta uppiniskaista tahtoa taivutettavana, voidakseen yhtä hoidokastaan lohduttamattomasti kaivata.