—Nyt en enää tiedä, mitä meillä olisi yhteistä—
—Elä ole noin juhlallinen, Liisi hyvä. Minä sanon sinulle, mitä meillä on yhteistä. Näes,—me kävelemme molemmat yön vanhalla jäällä, ja molemmat tulemme ennen pitkää vajoomaan alas syvyyteen. Eroitus on vaan siinä, että minä sen tiedän, sinä et.
—Agnes, kuinka saatat puhua tuolla tavalla, minä vaikertelin.
—Niin, jätetään ne asiat ennemmin. Sinä raukka et kumminkaan sietäisi kuulla totuutta.
—Oletko niin varma totuudestasi? Etkö ollenkaan ajattele, että sinunkin tietosi voi olla vajanainen?
—Lopetetaan, muuten emme ikinä tule asiaan. Meillä on tässä vaan tunti jäljellä siksi kuin laiva lähtee.
—Jatka sitten.
—No niin! Sinä kysyit, josko minä yksinäni lähden Italiaan. Minä vastasin: en yksinäni. Tahdotko nyt tietää, kenen kanssa lähden?
—Tahdon.
—Sitähän sinulle juuri ajattelin kertoa. Näes, minulla on Pietarissa eräs hyvä ystävä, oikein hyvä ystävä, joka rakastaa minua silmittömästi.