—Hyvä, että tulit.
—Oletko kipeä, Agnes?
—En.
—Väsynyt?
—En oikeastaan väsynytkään. Kyllästynyt.
—Mihinkä? Meihinkö täällä?
—Koko elämään.
Jäin äänettömäksi pelkästä kummastuksesta. Minulla oli edessäni taas vallan outo ilmiö. Tässä kalpeassa, sammuvassa naisessa ei ollut rahtuakaan siitä Agnesista, jonka olin lapsuudessa tuntenut, enemmän kuin siitä kaunottarestakaan, joka edellisinä päivinä oli niin suurta häiriötä elämääni tuottanut.
Mutta suloinen hän oli nytkin, levätessään siinä ruusunpunaisessa aamupuvussaan, puoleksi ummistunein silmin. Katselin häntä äänettömänä ja ihmettelin.
—Tahtoisitko sinä auttaa minua? hän kysyi hetkisen kuluttua.