Seisoin rannalla niin kauvan kuin laiva oli näkyvissä. Muu joukko hälveni ympäriltäni, jäin siihen ypö yksin.
—Ei hän minua enää muistele, ei minua eikä Anttia eikä koko meidän pikku maailmaamme täällä, ajattelin itsekseni, ja tunsin samalla, että minä en häntä ikinä unhottaisi.
Ja kuitenkin olivat tunteeni häntä kohtaan hyvin sekoitetut. Olin iloinen ja kiitollinen siitä että hän läksi, mutta yhtä kaikki häntä ikävöitsin ja kaipasin. Välistä vihasin häntä ja seuraavassa silmänräpäyksessä olin sulaa ihastuksesta ja hellyydestä. Hänen intelligensinsä, hänen taiteellisen hieno esiintymisensä, hänen loistava kauneutensa, hänen stiilinen vartalonsa, aistikas pukunsa, plastilliset liikkeensä ja asentonsa,—ne kaikki yhdessä hurmasivat mieleni, ja kuitenkin asui sydämmeni pohjassa kumoamaton epäilys, joka milloin soimasi häntä, milloin tuomitsi ja saattoi joskus melkein inhoamaankin. Sitten nousi taas toisia tunteita, jotka koettivat selittää häntä, oppia häntä ymmärtämään ja silloin kovuus jälleen lieveni.
Tämmöistä sisällistä ristiriitaisuutta en milloinkaan ollut ennen tuntenut. Hiljainen elämäni tarjosi ylipään vaan mietoja vaikutuksia, jotka eivät syvemmältä mieltä häirinneet, ja tunteeni olivat sen vuoksi olleet yksinkertaiset, eheät ja selvät. Minä joko pidin ihmisistä taikka en pitänyt, hyväksyin heidän mielipiteitään taikka en hyväksynyt, ja arvostelin asioita sekä tyyneesti että varmasti. Nyt sitä vastoin seuraavana hetkenä jo hylkäsin edellisen hetken johtopäätökset ja tulevassa muodostelin taaskin toisia.
Tavallinen tyyni ja seisova mielentilani oli näinä muutamina päivinä vaihdellut rajusti aivan kuin sirkkelin pyörinnässä yhdestä vastakohdasta toiseen. Mutta Agnes olikin tuonut mukanaan niin paljon outoa, hämmästyttävää, johon en entisistä kokemuksistani löytänyt minkäänlaista vertaa. Uudet vaikutukset ajoivat toisiaan takaa yhtä mittaa, yllyttivät mieleni liikkeitä ja kiihoittivat eleille semmoisia tunteita ja vaistoja, joista en ikinä ennen mitään tiennyt.
Olisinko unissakaan voinut koskaan, vainuta, että Antti mahdollisesti rakastuisi johonkuhun toiseen naiseen? Taikka että minä, jos niin tapahtuisikin, muuttuisin intohimoiseksi, mustasukkaiseksi hirviöksi? Pöyristytti, kun sitä ajattelin ja helpoittavalla huokauksella läksin astumaan rannasta ylös. Laivaa ei enää näkynyt, savua ainoastaan pikkuisen tuolla kaukana saaren takana.
Muutamia päiviä olimme hiukan noloja, Antti ja minä. Ei meillä ollut juuri mitään sanomista toisillemme. Tuntui vaikealta, kun olimme yhdessä, ikävältä, kun emme olleet. Mutta sitten sattui eräänä päivänä, muistaakseni se oli viides tai kuudes Agnesin lähdöstä, että kuljin kiireesti ovessa ja töyttäsin vahingossa Anttiin, joka tuli vastaani.
—Ai, anna anteeksi, sanoin.
Hän silloin tarttui minuun kiinni molemmilla käsivarsillaan, suuteli monet kerrat ja katsoi syvälle silmiini. Katsoin vastaan, hymyilin ja olin hiukan hämilläni. Hän suuteli ja syleili minua vielä hellemmin ja luulenpa melkein, että hänen silmänsä hiukan kostuivat.
Kuopiossa v. 1892.