"Tänään on minulla juhlapäivä kuten sinullakin, en liikautakaan enää höylää. Tietääkö Hanna siitä mitään?" lisäsi hän kysyen.
Rassmann kielsi ja sanoi:
"On parempi, ettemme sano hänelle siitä vielä mitään, hän vainuaa kaikkialta vaaraa meille."
"Olet oikeassa", myönsi Schorn. "Hän saa sen kyllä tietää aikanaan. —
Mutta sinähän näytät yhtäkkiä aivan murheelliselta —"
Rassmann näytti tosiaankin murheelliselta, aivan kuin näyttelijä, joka voi minuutissa muuttaa kasvojensa ilmeet, samalla kuitenkaan mitään tuntematta.
"Mutta olen jälleen jättänyt kaiken toivon", sanoi hän huolissaan. "Ei, ei — siitä ei tule mitään. Tiedän mitä salainen agitatsioni nykyään maksaa. Olethan itse lukenut: vähintään viisisataa taalaria ovat välttämättömät lentolehtisiin ja muihin asioihin. Tiedän myös, että kassat ovat nykyään jokseenkin tyhjät, etteikä komitealla ole varoja. Kerääminenkin on nykyään pulmallinen asia. Jokainen pelkää ulosottolain ankaruutta. Minun täytyisi itse lähteä Dingskirchiin tarpeellisilla varoilla varustettuna, tai ainakin lähettää summa komitealle. Mutta mistäpä otti rahat? — Ei, ei — en sitä ajattelekaan, vaikkapa tahtoisinkin antaa kymmenen vuotta elämästäni mieluummin kuin päästäisin käsistäni tämän tilaisuuden pyhään taisteluun. Ei, ei, Vilhelm, älkäämme puhuko enempää tästä hurskaasta toiveesta."
Ja suuri toveri jatkoi kävelyään vielä pitemmin askelin: hänen kasvoillaan oli ilme kuin kalvaisi häntä tosiaankin raskain suru, niin että Schorn tuli syvästi liikutetuksi.
Nuori mestari silmäili kotvan aikaa mietteissään eteensä; sitte sanoi hän:
"Niin, niin, viisisataa taalaria ei ole mikään pieni summa; jos minulla olisi käsissäni niin paljo liikaa, silloin — mutta vararahastoni on jokseenkin tyhjä. Minulla on tosin joukko saamisia, mutta en ahdista mielelläni ihmisiä. Se tekee aina pahan vaikutuksen."
Kotvan aikaa jälleen mietittyään kohotti hän aika pontevasti päänsä pystyyn ja sanoi, ikäänkuin harhakuvista todellisuuteen palaten: