Nuori mestari uskoi tämän lopulta itsekin ja antoi siinä harhaluulossa asiain mennä menojaan.
Oi, olisipa rouva Schorn vain tiennyt, kuka hänen lemmikilleen oli yöllä antanut potkun!
Vihollisuus Amin ja Rassmannin välillä oli jäänyt ennalleen. Varmaa on, että eläimilläkin on sielunelämänsä, tunteensa, vihansa ja rakkautensa. Oi, voisivatpa ne puhua, mitä kaikkea ne meille kertoisivatkaan. Kuinka saisivatkaan mielemme heltymään monet hikeenajetut, lamaantuneet vetojuhdat, jotka auttavat raakoja ajomiehiä leipään, saaden verisiä ruoskaniskuja palkakseen!
Koira, joka on saanut ruoskaa ja kyyristyy herransa katseen edessä, se ryömii kuitenkin liehitellen takaisin herransa luo ja nuolee hänen kättään — se rakastaa herraansa ja tietää rangaistuksen ansainneensa. Mutta älkää, rääkätkö sitä vain rääkätäksenne — elukka pysyy ijäti mykkänä, ja siihen sijaan, että nuolisi kättänne ja rukoillen katsoisi ylös teihin, ryömii hän vinkuen pimeään nurkkaan. Se vihaa teitä.
Ja mitä kaikkea kuvastuukaan koiran katseesta, kun se pää painuksissa hiipii verkkaan luo ja käpälänsä kohottaen katsoo teitä kohden! Mitä kaikkea se sanoisikaan, jos voisi tunteensa pukea sanoihin!
Ja mitä olisikaan Amilla, jos oli voinut ymmärrettävästi haastaa, ollut kerrottavaa kurituksen jälkeen, jonka se oli saanut Rassmannin tähden!
Niin, Rassmannin tähden kuritettiin pientä mäyräkoiraa joka päivä.
Oli merkillistä, ettei elukkaa millään saatu lakkaamaan hampaitaan näyttelemästä. Itse kiharapää Willykin, joka ensin kovasti pelkäsi vierasta ja tämän jokaisesta kosketuksesta puhkesi äänekkääseen huutoon, hänkin vähitellen lakkasi pelkäämästä, salli huoletta Rassmannin tarttua käteensä ja häntä suudella.
Mutta koira, koira — "Se käyttäytyy aivan kuin sinä olisit meidän pahin vihamiehemme etkä kotimme tervetullein vieras", oli Schorn silloin sanonut enempää ajattelematta.
Oli kuin Ami tahtoisi uudistuneilla hyökkäyksillään Rassmannin kimppuun avata herransa näkemään vihollisen vaarallisuuden.