Oli jo myöhä. Isäntä sulki ikkunaluukut ja neljä böömiläistä naista läksivät asuntoonsa, läheiseen majataloon.
Rosa jäi. Seura suuren pyöreän pöydän ympärillä oli nyt aivan yksikseen.
Nyt vasta annettiin "mennä". Törkeitä sukkeluuksia sinkoili naurun räjähdysten sekaan. Kapakkalaulajatar, joka jo oli puolijuopunut, painautui yhä lujemmin Rassmanniin, jotta herra Antonius Pätzoldt tätä katsellessaan tunsi eräänlaista mustasukkaisuutta. Hän meni siinä niin pitkälle, että siirrähti hieman lähemmäksi, ja eräänä hetkenä laski salavihkaa hänkin käsivartensa tytön vyötärölle.
"Vapaa rakkaus täytyy olla, kansalainen Rassmann. Täytyy julistaa vapaa rakkaus", lallatti hän agitaattorille. Samalla tarttui hän Rosan käteen ja painoi tulisen suudelman valkoiseen ihoon, jotta toiset puhkesivat äänekkääseen nauruun, laulajatar läppäsi häntä keveästi ja sanoi sormellaan uhaten:
"Te, pikku mies, kyllä minä teille —! Mutta tulkaas tänne, saatte toisenkin käden", lisäsi hän viihdyttävästi.
Pikku kähertäjä unhotti tervetulijaiset, jotka häntä odottivat kotona, unhotti asemansa isänä ja puristi känsäisellä kädellään tytön täyteläistä käsivartta, ikäänkuin täytyisi hänen tänä yhtenä ainoana minuuttina saada hyvitys Xantippansa monivuotisista hyväilyistä.
Rassmann sai äkkiä aatteen. Rosan oli laulettava kupletti.
"Tiedätkös, tuo tuttu laulu: Mies sellainen kuin markiisi –"
Ehdotus saavutti yleisen hyväksymisen. Ainoastaan Marat toinen, joka yhä enemmän lähestyi juoppohulluuttaan, sai päihdyksissään esiin parisen sanaa, joista hänen mielipiteitään yleensä tunteva saattoi töintuskin käsittää, että hän tahtoi laulettavaksi "Marseljeesin".
Rosa seisoi jo lavalla, ja asettuen eräänlaiseen asentoon, lauloi hän: