"Oi, Hanna, oi, Gustav, oi, Villy, oi, Liisu!"
Niin ylimaailmallisen huokaavasti kuin Schorn lausui nämä rakkaidensa nimet ristissä käsin yön tummaa taivasta kohden ei konsanaan ole kaikunut kaihonhuuto kurjuuden ruoskimasta ja kuitenkin toivon läpitunkemasta ihmissielusta.
Oi, lämmin huone kotona, uskollinen ystävä, rakastava vaimo, nauravat lapset, oi kuinka tämä kaikki viittoikaan häntä vastaan iloisia tulotervehdyksiä.
Sade pieksi Schornia vasten kasvoja, huhtikuun inha tuuli vinkui hänen päänsä ympärillä — hän ei niitä huomannut. Hän olisi nyt voinut kulkea kuinka pitkälle tahansa, tiesihän hän, että hänellä oli jälleen päämäärä. Hän ei palattuaan tahtonut enää kauvemmaksi jäädä kaupunkiin. Vaimonsa, lastensa ja ystävänsä kera tahtoi hän etsiä uuden kotiseudun, missä häntä ei tunnettu, ei tiedetty mitään hänen entisyydestään.
Rassmann oli varmaan pitänyt liikkeen kunnossa, olihan hän siihen jo aika hyvin perehtynyt ja oli niin nokkela ja varustettu monenlaisilla tiedoilla.
Ja sitten valtiopäivävaali — oikein, hänet oli aikoja sitte täydytty valita edusmieheksi. Oi, mitä suuria asioita olikaan täytynyt tapahtua näinä hirveinä kahtenatoista kuukautena. Varmasti oli silloin niin paljo kerrottavaa, juteltavaa ja kyseltävää, että pahat muistot pian häipyivät menneisyyteen. Oi, kuinka he ottaisivat hänet vastaan, kun ovi aukenisi ja hän astuisi sisään. —
Schorn kuuli jo hengessä vaimonsa riemuhuudon, lastensa ilakoimisen, ystävänsä sydämellisen tervehdyksen. Eikö hän toki ollut heitä kaikkia valmistanut tuloonsa, kirjottamalla heille muutamia päiviä sitte.
Olisipa hän vain tiennyt, ettei Rassmann ollut kirjettä Hannalle lainkaan näyttänyt, vaan kironnut ja toivonut hänen ainaiseksi häipyvän!
Niin astuessaan tietään hengessään maalaillen näitä suloisia kuvia tunsi Schorn jo lämmittävän hengähdyksen, joka herätti hänet uuteen elämään ja kannusti hänen voimiaan. Sadekin lakkasi ja ilma tuli puhtaammaksi ja läpinäkyvämmäksi. Loitompaa pilkkui jo valoja näkyviin. Schornilla oli jo päämääränsä, vanha kotinsa, silmiensä edessä. Tuolla näki raatihuoneen tornin ikäänkuin äänettömän tunnusmerkin, lähellä sitä kohosi kirkon torni taivasta kohden; ensimäinen katu kaupungin puistikosta, jonka pensaat ja puut ojentelivat paljaita, vettävaluvia oksiaan häntä vastaan, oli jo se, jonka varrella hänen talonsa, hänen vanha paratiisinsa sijaitsi.
Oi, kuinka sykkikään hänen sydämensä, kuinka hänen verensä melkein pysähtyi autuaasta hämmennyksestä!