"Pois!" Hän ei tahtonut kuulla enempää. Arasti hiipi hän takaisin huoneeseensa. Hän sulki ikkunan, istuutui pöydän ääreen ja tukki korviaan. Ei, ei, hän ei tahtonut kuulla mitään.
Oli kulunut parisen minuuttia, kun hän kuuli alhaalta vihlaisevan huudon, jollaisen täytyy päästää sen, joka ei löydä sanoja häntä kohdanneen iskun johdosta, mutta jonka täytyi kuitenkin ahdistetusta rinnastaan päästää jokin ääni.
Silloin kaikui kuin puoleksi rukoileva avunhuuto hänelle:
"Gustav, Gustav, missä olet. Kuules toki! Minä muka olen varas. Gustav,
Gustav!"
Rassmann avasi jälleen ikkunan. Uteliaisuus kuulla omaa häpeäänsä pakotti hänet ottamaan selvää tekonsa seurauksista.
Niin hänen nojatessaan ikkunasta ulos, valtasi hänen pirullinen levollisuus. Schornin ensimäinen tuskanhuuto oli ohitse: sekuntti, jota ajatellessaan hän oli vavissut. Ja talo ei ollut horjahtanut, se seisoi vielä vanhalla paikallaan.
Toistamiseen kuuli Rassmann Schornin huutavan kuten mielipuolen:
"Gustav, Gustav, missä olet?! — Minä muka olen varas!"
Silloin temmattiin ovi auki hänen takanaan; Hanna syöksähti sisään kalman kalpeana ja huusi:
"Gustav, Jumalan tähden, tule alas, Vilhelmiä epäillään, että hän olisi Ehlertillä varastanut — tulkaa minua auttamaan. En tiedä, mitä minun on tehtävä. Luulen, että hän tulee mielipuoleksi tai tapahtuu jokin onnettomuus!"
Ei, hän ei ollut huono, tämä kaunis rouva Schorn. Hänen itkusta punertuneet silmänsä, todellinen tuska, joka muutamissa minuuteissa oli vääristänyt hänen piirteensä, hänen solakan vartalonsa vapiseminen, itse kädetkin, jotka olivat ristiytyneet kuin rukoukseen — kaikki puhui hänen puhtaudestaan.