Hanna pani sen kyllä merkille, hän tahtoi tehdä jonkun huomautuksen, mutta samalla aukeni alhaalla puodin ovi.
"Tuo ikuinen soiminen", sanoi hän miltei ynseästi. Samalla katosi hän.
Agitaattori uskalsi minuuttien jälkeen ensi kerran oikein hengittää. — —
Herra Ehlert kaipasi kohta pulpetin avainta. Naapuriin pistäydyttyään muisti hän unhottaneensa avaimen unhotustaan korjaamaan suulle ja palasi kohta pikku unohdustaan korjaamaan.
Nyt löysi hän pulpetin lukittuna, mutta ei löytänyt avainta.
Hän etsi lattialta, pulpetin päältä — hän ei löytänyt.
Sellaisissa onnettomissa tapauksissa ollaan mielellään taipuvaiset itseään pettämään ja ottamaan lukuun kaikkia mahdollisia tapauksia.
Herra Ehlert petti myös itseään, luullen, että oli sittekin ottanut avaimen pois. Kentiesi oli hän sen jättänyt naapuriin. Hänellä oli tapana pitää sitä usein kädessään ja oli mahdollisesti pannut sen puhuessaan jollekin pöydälle. Hän etsi toistamiseen, mutta avainta ei löytynyt. Hän etsi taipaleelta, kadulta, eteisestä, hän etsi vielä kerran konttorista, hän meni varastohuoneeseen, jossa Schorn rauhallisesti työskenteli, ja etsi myös sieltä — turhaan.
"Ajatelkaas vain, Schorn, minun avaimeni on poissa", sanoi hän. "Ja minä tiedän varmaan, että jätin sen pulpetin suulle."
Schorn kohotti katseensa. Häntä pelästytti, kun avain oli ollut pulpetin suulla. Hän ei ollut kuullut kenenkään tulevan sisälle, hän oli Ehlertin poissaollessa yksin liikkeessä ja kauppias oli hänelle sanonut lähtiessään: "Menen pariksi minuutiksi pois, herra Schorn, olkaa hyvä ja katsokaa, jos ketä tulee —"