Ehlert ei ollut nainut ja hoiti liikettään yksin. Rassmann asioi usein hänen luonaan ja tunsi tarkoin talon.
Agitaattori astui eteisestä konttooriin. Ketään ei ollut saapuvilla. Tämän huoneen vieressä oli varastohuone. Lasiovi, joka sinne vei, oli raollaan. Sen takana täytyi Schornin olla työssä. Rassmann vilkasi ruudun lävitse; hän ei nähnyt niin ristisielua. Kun hän umpimähkään tuli vilkaisseeksi sivuun päin, sattui hän näkemään, että avain oli pulpetin laatikon suulla.
Hän tiesi, että Ehlertillä oli tavallisesti siellä sisällä joltisestikin rahaa. Hänen läsnäollessaan oli kauppias sieltä kerran ottanut setelit, joilla maksoi Schornin laskun.
Rassmannin päähän pälkähti pirullinen ajatus.
Mitähän, jos hän tosiaankin löytäisi rahaa pulpetin laatikosta? Silloin ei hän tarvinnut uudelleen kietoutua vaaralliseen valheverkkoon, jossa mahdollisesti taittaisi niskansa.
Huimaavalla nopeudella pälkähti tämä hänen päähänsä.
Hän silmäsi ympärilleen — hän oli ypöyksin.
Ikäänkuin paholainen seisoisi hänen takanaan, ajaen häntä eteenpäin — niin riensi hän ikkunan luo. Silmäys pihalle riitti, että hän tiesi sen olevan typötyhjän.
Äly oli Rassmannin jättänyt. Seuraavassa hengenvedossa oli hän vääntänyt avainta ja avannut pulpetin. Kuin kuumeessa leimahtivat hänen silmänsä, sillä hänen edessään oli kassalaatikko, jossa oli nippu seteleitä ja muutamia metallirahoja. Kiihtymyksestä vavisten tarttui hänen kätensä seteleihin.
Miltei mielettömällä kiireellä kääräsi hän setelit sanomalehden kappaleeseen ja puristi kätensä yhteen, ikäänkuin saalis olisi toistaiseksi niiden välissä varmimmassa tallessa. Hän laski pulpetin kannen alas, väänsi avainta ja vetäsi sen pois.