Mutta Rassmannilla oli syynsä pysytteleidä ylhäällä. Rouva Schorn istui etuhuoneessa käsitöineen. Rassmann oli siellä hänen läheisyydessään ja saattoi ilmestyä, milloin hän vain äännähti.
Ja silloin kuului aina: "Gustav" — "Hanna" — "rakas ystävä" — "rakas ystävätär". — Puristettiin toistensa käsiä, naurettiin, laskettiin leikkiä kuten aina, ja Rassmann koetti lähentelemisessään mennä niin pitkälle kuin mahdollista.
Kun rouva Schorn yritti närkästyä, silloin tulivat esiin painavat sanat vapaasta rakkaudesta ja innokkaana sosialistina kumartui Hanna kommunismin lakien edessä ja ajatteli yksikseen: "Oh, sehän on vain pelkkää ystävän leikkiä".
Ja hän sieti agitaattorin lähentelyä, kuunteli sävyisästi tämän kaksimielisiä viekotteluja, ja mieletön huumaus, joka häntä piti lumoissaan, hämmensi hänen mieltään yhä enemmän.
Kun he kuulivat Schornin raskaat askeleet portaissa, silloin kummasteli nuori vaimo, että Rassmann lakkasi tunkeilevaisuudestaan. Hänestä olisi ollut luonnollista, jos kotiystävä olisi jatkanut samoin hänen miehensä läsnäollessakin.
Niin pitkälle oli jo jouduttu!
Mutta Rassmann ajatteli Schornin sanoja: "Asia näyttää läheltä katsottuna toiselta kuin jos sitä kantaa vain ajatuksissaan." — —
Kun agitaattori sitte näki ystävänsä kulmikkaan muodon pistävän esiin häiriten heidän rauhaansa, ikuinen hyväntahtoinen hymy huulillaan, silloin heräsivät yhtäkkiä vanhat mustat ajatukset. Hän toivoi edessään olevan miehen olevan siellä, jossa hän olisi ainaiseksi erotettu tästä talosta, jotta hän, Rassmann, yksin voisi iloita sen omistamisesta.
"Omaisuus on varkautta." Tämä kommunistinen lause hänen mielestään oikeutti hänet siten ajattelemaan.
Oli tuleva hetki, jona hänen toivomuksensa täyttyi. —