Sen olemassaolon ja pyrkimysten välillä tulee siis olemaan ikuinen taistelu. Eikä sen todellakaan olisi kannattanut syntyä ja kuolla päätyäkseen vain noin toivottomiin taisteluihin. Eikö tämäkin yhä todista sitä, että minuutemme, sellaisena kuin sen käsitämme, ei saata kestää äärettömyydessä, jonne sen täytyy mennä, koskei se voi mennä muualle? Meidän on siis tärkeätä vapautua kuvitteluista, jotka johtuvat vain ruumiistamme, niinkuin höyryt, jotka peittävät meiltä päivän, nousevat vain alavilta paikoilta. Pascal on sen kerta kaikkiaan sanonut: "Se vähäinen oleminen, mikä meillä on, kaihtaa meiltä äärettömyyden."

VI.

Toiselta puolen — sillä kaikki täytyy tuoda julki, liikuttaa noita vihamielisiä pimentoja, joiden luulemme olevan totuutta lähinnä ja meidän täytyy olla puolueettomia — toiselta puolen saatamme niille, jotka tahtovat säilyttää minuutensa, myöntää sen, että heille riittäisi pieninkin seikka, joka eläisi heidän jälkeensä, jotta he voisivat alkaa uuden elämän äärettömyyden helmassa, mistä heidän ruumiinsa ei enää heitä erota.

Jos näyttää mahdottomalta, että jokin — liike, värähdys, säteily — lakkaisi tai häviäisi, miksi siis ajatus katoaisi? Eloon jää kai epäilemättä enemmän kuin yksi ajatus, joka on kyllin voimakas viekoitellakseen luokseen uuden minuuden, saadakseen ravintonsa ja kasvaakseen kaikesta, mitä se löytää tuossa uudessa, pohjattomassa ympäristössä, niinkuin toinen minä, tässä maailmassa, hankki ravintonsa ja kasvoi kaikesta, mitä siellä kohtasi. Koska olemme osanneet hankkia nykyisen tietoisuutemme, miksi meidän olisi mahdotonta hankkia toinenkin? Sillä tuo minä, joka meistä on niin rakas, ja jonka luulemme omistavamme, ei ole valmistunut yhdessä päivässä. Se ei ollut samanlainen syntymämme hetkellä kuin se nyt on. Siihen on liittynyt enemmän sattumaa kuin tahtoa ja paljon enemmän vierasta ainesta kuin siinä oli synnynnäistä. Se on vain pitkä sarja hankittua ja muuttunutta, josta emme pidä lukua ennenkuin muistimme herättyä, ja sen sisin olemus, jonka laatua emme tunne, on ehkä vielä aineettomampi ja vähemmän kiinteä kuin ajatus.

Jos uusi ympäristö, johon astumme, jätettyämme äitimme kohdun, muuttaa meidät siihen määrin, ettei niin sanoaksemme ole mitään yhteyttä alkiolla, jona olimme, ja ihmisellä, joksi tulimme, eikö ole luultavaa, että vielä uudempi, vielä oudompi, vielä laajempi ja rikkaampi ympäristö, johon taas joudumme elämästä erottuamme, muovailee meitä yhä enemmän? Siinä, mitä meille täällä tapahtuu, voimme nähdä kuvan siitä mikä meitä muualla odottaa, ja saamme hyvin otaksua, että henkinen olemuksemme, ruumiistaan vapautuneena, jollei se sekaannu äärettömyyteen, kehittyy siellä vähitellen, valitsee sieltä oloperusteensa eikä paikan ja ajan rajoituksesta vapaana koskaan lakkaa kasvamasta.

Hyvin mahdollista on, että nykyiset korkeimmat pyyteemme muuttuvat tulevan kasvumme laiksi. On hyvin mahdollista, että parhaat ajatuksemme ottavat meidät vastaan toisella rannalla ja että älymme laadusta riippuu sen äärettömyyden laatu, joka kiteytyy sen ympärille. Kaikki otaksumat ja kysymykset ovat luvallisia, jos ne vain suuntautuvat onneen; sillä onnettomuus ei voi enää meille vastata. Sillä ei enää ole sijaa siinä inhimillisessä kuvittelussa, joka määrättyä menettelyä seuraten tutkii tulevaisuutta. Ja olkoon se voima mikä tahansa, joka elää jälkeemme ja vallitsee elämäämme toisessa maailmassa, ei tämä elämä, pahimmankaan arvelun mukaan, saata olla vähemmän suuri tai onnellinen kuin tämänpäiväinen olemassaolo. Sillä ei tule olemaan edessään muuta uraa kuin äärettömyys, eikä äärettömyys ole mitään, jollei se ole autuutta. Jokatapauksessa tuntuu sangen varmalta, että täällä vietämme olemassaolomme ainoan ahtaan, niukan, pimeän ja tuskallisen hetken.

VII.

Olemme sanoneet, että hengelle ominainen tuska on olla tietämättä ja ymmärtämättä, mihin taas sisältyy voimattomuuden tuska: sillä se, joka tuntee äärimmäiset syyt, ja jota aine ei enää lamaannuta, toimii sopusoinnussa niiden kanssa. Ja ken ymmärtää, hyväksyy lopuksi, sillä muutoin maailmankaikkeus olisi erehdys, eikä se ole mahdollista, koska ääretön erehdys olisi käsittämätön. En usko, että puhdas ajatus voisi tuntea muuta tuskaa. Ainoa, joka tuntuisi mahdolliselta, ennenkuin olemme asiaa harkinneet, ja joka kaikissa tapauksissa olisi vain ohimenevä, syntyisi katsellessamme tuskia ja kurjuutta, jotka jäivät jälkeemme maailmaan. Mutta tuokin tuska olisi pohjaltaan vain muuan laji ja mitätön hetki voimattomuuden tai ymmärtämättömyyden tuskaa. Mitä taas viimemainittuun tulee, niin vaikka se onkin ei ainoastaan älymme piirin ulkopuolella, vaan myöskin mielikuvituksemme saavuttamattoman matkan päässä, voi siitä sanoa, että se olisi sietämätön, jos se olisi toivoton; maailmankaikkeuden tulisi silloin luopua itsensä tuntemisesta tai sisällyttää itseensä jotakin, mikä pysyisi sille ikuisesti vieraana.

Joko ei ajatus tule huomaamaan ääriään eikä siis niistä kärsimään, tahi se kulkee niiden yli sikäli, kuin se ne tapaa. Sillä kuinka voisi maailmankaikkeuteen liittyä osia, jotka olisivat ikuisesti tuomitut pysymään irti siitä itsestään ja sen tietopiiristä? Siten emme ollenkaan käsitä, kuinka ymmärtämättömyyden tuska, otaksuen, että se hetken on olemassa, ei lopulta sulautuisi äärettömyystilaan, joka, jollei se ole luulomme mukainen onni, saattaisi olla vain iloa korkeampi ja puhtaampi välinpitämättömyys.

10. luku.