Niiden mukana katoo myös kaikki se, mitä sanomme henkisiksi tai siveellisiksi kärsimyksiksi, koska ne kaikki, jos niitä läheltä tarkastamme, syntyvät aistiemme tottumuksista ja taipumuksista. Henkemme tuntee vastavaikutusta sitä ympäröivän ruumiin tai ruumisten kärsimyksistä, se ei saata kärsiä itsessään tai itsensä vuoksi. Väärinkäsitetty uhrautuvaisuus, murtunut rakkaus, pettymykset, voimattomuus, epätoivo, petos, henkilökohtaiset nöyryytykset, samoin kuin surut ja omien rakkaimpien menettäminen saavat pistävän kärkensä vasta kulkiessaan ruumiin läpi, jonka henki elävöittää. Paitsi omaa tuskaansa, joka johtuu siitä, ettei mitään tiedä, henki ei ruumiistaan vapautuneena voi kärsiä muuta kuin sen muistosta.
Mahdollista on, että niiden tuskat, jotka se on jättänyt tänne maan päälle, surettavat sitä myöskin. Mutta sen silmissä, joka ei enää laske päivien lukua, nuo tuskat tuntuvat niin lyhyiltä, ettei se käsitä niiden kestävyyttä; ja tietäessään mitä ne ovat ja mihin ne vievät, ei henki enää tunne niiden ankaruutta.
Henki on tunteeton kaikkea sitä kohtaan, mikä ei ole onnea. Se on luotu vain ääretöntä riemua varten, joka on tietämisen ja ymmärtämisen iloa. Se saattaa huolestua vain omat rajat huomatessaan; mutta rajojensa huomaaminen, kun paikka ja aika ei enää sido, merkitsee jo pääsemistä niiden yli.
Nyt on kysymys siitä, pysyykö tuo henki, ollen kaikilta tuskilta turvassa, itselleen uskollisena, tajuaako ja tunteeko se itsensä äärettömyyden sylissä, ja kuinka tärkeätä sen on tuntea itsensä siellä. Näin ollen ovat ratkaistavinamme kysymykset jälkielämästä ilman tietoisuutta ja jälkielämästä, jossa tietoisuus eroaa nykyisestä.
Jälkielämä ilman tietoisuutta tuntuu aluksi luultavimmalta. Sen kärsimyksen tai onnen kannalta, mikä meitä odottaa haudan toisella puolen, vastaa se tuhoutumista. Niiden, joita miellyttää helpoin ja ihmisellisen ajatuksen nykyistä kantaa vastaavin ratkaisu, sopii siis pysähtyä tähän huolineen. Heillä ei ole mitään pelättävää, sillä pelko, jos sellaista jäisi, puhkeisi lähemmin tarkastaessa toivon kukkasiin. Ruumis hajaantuu eikä voi kärsiä enää, ilojen ja murheiden lähteestä eronnut ajatus sammuu, haihtuu ja katoaa rajattomaan pimeyteen; ja niin seuraa tuo suuri, niin monesti rukoiltu rauha, mittaamaton, uneton lepo, josta ei herätä.
Mutta tämä ratkaisu hellii vain laiskuutta. Jos jatkamme niiden ajatusta, jotka puhuvat jälkielämästä ilman tietoisuutta, huomaamme, että he tarkoittavat nykyistä tietoisuuttaan, sillä ihminen ei tajua muunlaista, ja olemme juuri nähneet, että sellaisen tietoisuuden äärettömyydessä kestäminen on melkein mahdotonta.
Jolleivät he sitten tahdo evätä kaikkea, maailmankaikkeudenkin tietoisuutta, johon heidän omansa uppoaa. Mutta siten ratkaistaisiin perin äkkiä ja sokeasti, kuin miekan iskulla yöllä, korkein ja ihmeellisin kysymys, mikä ihmisen aivoista saattaa kohota.
III.
Ilmeistä on, ettemme kaikilta tahoilta rajoitetun ajatuskykymme pohjalta voi koskaan saavuttaa pienintäkään käsitystä äärettömyyden tietoisuudesta. Vieläpä nuo molemmat sanontatavat: tietoisuus ja äärettömyys, ovat oleellisesti ristiriidassa. Kun sanomme: tietoisuus, tarkoitamme sitä kaikkein tarkimmin määriteltyä, mitä voimme äärellisyyden rajoissa käsittää. Tietoisuus on oikeastaan se äärellinen, mikä keskittyy itseensä tunteakseen ja tunnustellakseen ahtaimpia rajojaan, nauttiakseen niistä niin ahtaasti kuin mahdollista.
Toiselta puolen meidän on mahdotonta erottaa älyn käsitettä tietoisuuden käsitteestä. Äly, joka ei näytä sopivalta muuttumaan tietoisuudeksi, käy meille salaperäiseksi ilmiöksi, jolle annamme vielä salaperäisempiä nimiä, päästäksemme tunnustamasta, ettemme siitä enää ymmärrä mitään. Mutta pienellä maapallollamme, joka on vain piste avaruudessa, huomaamme, että kaikilla elämän asteilla — muistelkaamme esim. hyönteismaailman merkillisiä yhtymiä ja elimistöjä — käytetään joka päivä niin suuri määrä älyä, ettei inhimillinen älymme voi uneksiakaan kykenevänsä sitä arvioimaan. Kaikki, mikä on olemassa, ja ihminen ensimäisenä, ammentaa lakkaamatta suoraan tuosta ehtymättömästä säiliöstä.