8. luku.

Jälleensyntyminen.

Niin paljon siis tiedämme jälkielämästä varsinaisessa merkityksessä. Mutta eräät spiritistit menevät kauemmaksi ja koettavat tieteellisesti todistaa jälleensyntymisen ja sielunvaelluksen. Jätän mainitsematta heidän siveellis- tai tunteellisluontoiset todisteensa ja ne, joita he hakevat kuuluisien miesten muistelmista ennen syntymää. Nuo usein hyvinkin hämmästyttävät muistelmat ovat vielä liian harvinaisia, liian yksittäisiä, jos niin voi sanoa; eikä niitä aina ole kylliksi tarkistettu, jotta olisi järkevää kiinnittää niihin huomiota.

En myöskään pysähdy nerojen enkä eräiden ihmelapsien — tosin vaikeasti selitettävistä — synnynnäisistä kyvyistä johdettuihin todisteihin; sellaiset kyvyt voivat muuten johtua perinnöllisyyden tuntemattomista laeista. Tyydyn yleisesti kertaamaan muutamien eversti Rochasin tekemien sangen hämmästyttävien kokeiden tulokset.

Eversti Rochas, täytynee aluksi huomauttaa, on tiedemies, joka hakee vain ulkokohtaista totuutta tieteellisellä tarkkuudella ja vilpittömyydellä, joita ei koskaan ole epäilty. Hän vaivuttaa uneen eräitä poikkeuksellisia henkilöitä ja saa heidät pitkittäisillä sivellyksillä kertaamaan koko elämänsä kulun. Näin hän vie heidät vähin erin takaisin nuoruuteen, poika-ikään ja lapsuuden äärimmäisille rajoille saakka. Jokaisella näistä hypnoottisista asteista saa puheena oleva henkilö takaisin sen tietoisuuden, luonteen ja mielentilan, joka hänellä oli vastaavalla kehitysasteellaan. Hän elää uudestaan samat tapaukset riemuineen ja tuskineen. Jos hän on ollut sairas, kertautuu hänen tautinsa, toipumisensa ja lopullinen parantumisensa. Jos on esillä esim. nainen, joka on tullut äidiksi, kokee hän taas äitiyden tyypilliset ilmiöt ja kärsii uudelleen synnytyksen pelot ja kivut. Jouduttuaan siihen ikään, jolloin henkilö oppi kirjoittamaan, kirjoittaa hän kuin lapsi, ja hänen käsialaansa voi verrata käsialaan hänen kouluvihkoissaan.

Jo tämä on hyvin merkillistä, mutta niinkuin eversti Rochas sanoo, "olemme tähän saakka astuneet kovalla maaperällä; olemme tarkanneet vaikeasti käsitettävää fysiologista kysymystä, jota lukuisten kokeiden ja tarkistusten perustalla kuitenkin saattaa pitää varmana." Nyt astumme alalle, missä meitä odottavat yllättävämmät arvoitukset.

Valitkaamme asian selvitykseksi muuan yksinkertaisimpia tapauksia. Kokeen alaisena on nuori kahdeksantoistavuotias tyttö, nimeltä Joséphine. Hän asuu Voironissa, Isèren maakunnassa. Hänet palauttaa pitkittäinen siveleminen rintalapsen tilaan. Sivelyä jatkuu, ja keijukaissatu pitenee. Joséphine ei osaa enää puhua, ja lapsuuden suurta hiljaisuutta näyttää seuraavan vielä salaperäisempi hiljaisuus. Joséphine vastaa vain merkeillä, hän ei ole vielä syntynyt, "hän liitelee pimeydessä". Koetta jatketaan, uni tulee syvemmäksi, ja äkkiä kuuluu tuon unen perältä toisen olennon ääni, odottamaton ja tuntematon, äreän vanhuksen epäluuloinen ja tyytymätön ääni. Häneltä kysellään. Ensin hän kieltäytyy vastaamasta, sanoen, että "hän on läsnä, koska hän puhuu, ettei hän näe mitään ja että hän on pimeässä."

Sivelyä jatketaan, ja hänen luottamuksensa saavutetaan vähitellen. Hänen nimensä on Jean-Claude Bourdon, hän on vanha, lepää vuoteessaan ja on ollut sairaana jo kauan aikaa. Hän kertoo elämänsä tarinan. Hän on syntynyt Champventissa, Polliatin kunnassa, 1812. Käynyt koulua kahdeksanteentoista ikävuoteensa asti ja suorittanut sotapalveluksensa seitsemännessä tykkiväen rykmentissä Besançonissa. Hän kertoo kujeistaan samalla kun nukkuva pikku tyttö on kiertelevinään kuviteltuja viiksiä.

Palattuaan kotiin hän ei mene naimisiin, vaan ottaa rakastajattaren. Hän vanhenee yksinäisenä (tässä lyhennän) ja kuolee 70 vuoden vanhana pitkällisen sairauden jälkeen.

Nyt puhuu vainaja, mutta hänen haudantakaiset ilmoituksensa eivät ole huomiota herättäviä, mikä muuten ei ole riittävä syy epäillä niiden todellisuutta. "Hän tuntee irtautuvansa ruumiistaan", mutta hän pysyy siihen liittyneenä vielä sangen pitkän ajan. Hänen "fluidumina" väreilevä ruumiinsa, joka aluksi oli ohentunut, saa kiinteämmän muodon. Hän elää pimeydessä, joka on hänestä vastenmielinen, mutta ei tuota kärsimyksiä. Lopulta vilahtaa hiukan valoa pimeyteen, jonne hän on vaipunut. Hän luulee syntyvänsä jälleen ja lähenee sitä, jota hän arvelee äidikseen — siis Joséphinen äitiä. Se ympäröi häntä siksi, kunnes lapsi tulee maailmaan, ja silloin hän vähitellen tunkeutuu lapsen ruumiiseen. Seitsemänteen ikävuoteen saakka oli hänen ruumiinsa ympärillä jonkunlaista liitelevää usvaa, jossa hän näki paljon sellaista, mitä ei ollut sen jälkeen nähnyt.