V.
Tämän aran kohdan, johon koko ongelma sisältyy — sillä ainoastaan se on kysymyksessä, ja ottamatta lukuun sitä, mikä sitä koskee, on kuolemattomuus varma — tuon salaperäisen pisteen, jolle kuoleman lähestyessä annamme niin suuren arvon, sen me — omituista kyllä — joka hetki elämässämme unohdamme, tuntematta pienintäkään huolestumista. Se ei ainoastaan tuhoudu joka yö unessamme, vaan on valvoessammekin alttiina kaikenlaisille tapaturmille. Haava, tärähdys, pyörtyminen, lasillinen alkoholia, hiukan oopiumia, vähän savua riittää sitä järkyttämään.
Ja vaikka sitä ei mikään häiritsekään, ei se kuitenkaan ole täysin herkkä. Usein vaaditaan ponnistusta, itseharkintaa tavataksemme sen jälleen, saavuttaaksemme tietoisuuden, että meille tapahtuu sitä tai tätä. Vähimmänkin hajamielisyyden vuoksi kulkee onni ohitsemme meitä koskettamatta, antamatta meille sitä iloa, jota se sisältää.
Saattaisi sanoa, että sen elimen toiminnat, jonka välityksellä nautimme elämää ja yhdistämme sen itseemme, ovat ajoittaisia, ja että minuutemme läsnäolo, tuskallisia tiloja lukuunottamatta, on vain nopeaa ja jatkuvaa katoamisen ja palaamisen vaihtelua. Meitä rauhoittaa vain se, että herättyämme haavan, tärähdyksen, hajamielisyyden jälkeen luulemme varmasti tapaavamme jälleen persoonallisuuden koskemattomana, kun taas toisaalta kuvittelemme sitä niin hauraaksi, että varmasti uskomme sen katoavan iankaikkisesti siinä hirmuisessa tärähdyksessä, joka erottaa elämän kuolemasta.
VI.
Ensimäinen totuus, odottaessamme toisia, jotka tulevaisuus epäilemättä paljastaa, on se, että mielikuvituksemme näissä elämän ja kuoleman kysymyksissä on pysynyt perin lapsellisena. Melkein kaikkialla muualla se käy järjen edellä, mutta tässä se viipyy vielä ensimäisten aikakausien leikeissä.
Se ympäröi itsensä raakalaisunelmilla ja toiveilla, joilla se tuuditteli luola-ihmisen pelkoja ja haluja. Se pyytää semmoista, mikä liiallisen pienuutensa vuoksi on mahdotonta. Se vaatii etuoikeuksia, jotka saavutettuina olisivat pelottavampia kuin kauheimmat onnettomuudet, joilla tyhjyys meitä uhkaa.
Saatammeko vapisematta ajatella iankaikkisuutta, joka täydellisesti sulkeutuisi nykyiseen mitättömään tietoisuuteemme? Ja huomatkaamme, kuinka kaikessa tässä tottelemme mielikuvituksen epäjohdonmukaisia oikkuja! Kukapa meistä, jos nukkuisi tänä iltana siinä tieteellisesti ja kokeilla perustellussa varmuudessa, että saisi sadan vuoden kuluttua herätä sellaisena kuin tänään on, ruumis koskemattomana, vaikka vielä sillä ehdolla, että menettäisi entisen elämänsä muistot — eivätkö nuo muistot olisikin hyödyttömiä? — kukapa meistä ei ottaisi vastaan tuota vuosisataista unta yhtä luottavasti kuin lyhyttä unta joka yö? Oikean kuoleman ja tämän unen välillä ei kuitenkaan olisi muuta erotusta kuin tuo vuosisadan päähän siirtynyt herääminen, joka olisi nukkujalle yhtä outo kuin kuolemanjälkeisen lapsen syntyminen.
Taikka otaksukaa — jokseenkin niin sanoo Schopenhauer [Kuolema ja kuolematon ("Kariston klassillinen kirjasto" 9)] sellaiselle, joka ei tahdo suostua kuolemattomuuteen, ellei hän saisi sinne siirtää tietoisuuttaankin, — otaksukaa, että jostakin sietämättömästä tuskasta päästäksemme teille taattaisiin herääminen ja tietoisuuden paluu kolmen kuukauden täydellisesti tajuttoman unen jälkeen? — Suostuisin siihen mielelläni. — Mutta jos noiden kolmen kuukauden kuluessa teidät unhotettaisiin ja herätettäisiin vasta kymmenentuhannen vuoden kuluttua, mitä siitä tietäisitte? Ja kun uni kerran on alkanut, mitä merkitystä sillä on, kestääkö se kolme kuukautta vai ainaisesti?