Tykkimiehen halkovajassa hän oli aamuisin säännöllisesti kuin kello.

Joulusta lähtien ei Saaraa ollut enää yhtä helppo saada puheisiin; hän ei tullut koskaan vajaan häntä sisään käskemään ja jätti hänet aamiaisenkin aikana enimmäkseen isänsä hoiviin puuhaillen itse sisä- ja ulkoaskareissa.

Tänään oli tykkimies mennyt veistämöön ja neidillä sattui olemaan silitys käynnissä. Lauta oli tuolin ja keittiöpenkin varassa ja silittäjä seisoi puolittain selin Rejeriin. Tuotuaan kahvin pöytään hän jälleen tarttui innolla työhönsä.

Rejer ei pitänyt mitään kiirettä, oli niin somaa istua ja katsella. Saara pirskotteli ja silitti toisen kappaleen toisensa jälkeen aivan kuin ei Rejeriä olisi ollut olemassakaan.

Vihdoin kai hänestä tuntui, että mies oli istunut riittävän kauan.

"Teillä ei taida olla montakaan tuntia tuhlattavana, Juhl! Nythän on tuskin viittä viikkoa tutkintoon" — sanoi hän hiukan naurumielin muistuttaakseen hänelle, että oli aika lähteä.

"Kyllä aikaa riittää sille, joka osaa sitä käytellä", vastasi hän terhakasti; häntä ei huvittanut tuollainen oven osottelu ja hän jäi paikalleen.

Silitysrauta liikkui höyryten hitaasti eteenpäin. Hänen kasvoistaan kyllä näkyi, että hän jotakin tarkotti:

"Hyvähän se on tuntea aina olevansa voitolla, vaikka palkka olisi mennyt menojaan ja täytyisi…" hän loi silmäyksen halkovajaan päin.

Siinä oli äkillinen hyökkäys suoraan arimpaan kohtaan.