XV.
Sillikuningas.
Niinä vuosina, jotka Rejer oli ollut poissa Aa-vuonolta, oli tosin ulkomaailman oloista joitakin auringonsäteitä singonnut hänenkin kotiseudulleen; mutta mitään erikoisen sytyttävää voimaa niillä ei näyttänyt olleen; täkäläinen taula oli liian märkää ja homeista syttyäkseen.
Oikeastaan oli koko tuona aikana Juhlin venheen seikkailurikas sillinpyynnissäkäynti ainoa tapaus, joka oli mieliä syvemmin liikuttanut, joskin lopulta kävi ilmi, että sekin jäi pelkäksi kuolleeksi mainingiksi vallitsevassa tahmeudessa. Se oli vain jättänyt joitakin mietiskelemään vuononrannan taloihin ja koko seudulle jonkinlaisen hämärän aavistelun, että maailma ja elämä sentään muualla saattoivat olla keveämpiä ja valoisampia kestettäviksi, tyytymättömyyden, joka johti siihen, että useat lähtivät Amerikkaan.
Se ainakin oli saatu aikaan nyt, niinä vuosina kun Rejer oli hoitanut alottamaansa liikettä, että Stavangerista aina Kinniin asti tiedettiin, että oli olemassa verkkopäällysmies nimeltä Rejer Jansen Juhl, joka osasi suunnilleen haistaa, missä silli liikkui ja joka kävi päin kuin isovalas. Aina menossa, etukynnessä, arkailematta ja julkeasti käyttäen kaikkia ilmoja ja kaikenlaisia onnistumismahdollisuuksia, oli hän vuoroin hävinnyt ja voittanut, voittanut ja hävinnyt; mutta ylipäänsä hän sentään oli menestynyt niin hyvin, että hänellä oli, paitsi paria kolmea omaa nuottakuntaa, joilla kummallakin oli päällysmiehensä, myöskin osuuksia monella taholla. Vuonoseuduilla häntä yleensä nimitettiin Sillikuninkaaksi.
Aa-vuonon rantahietikolle vähitellen kohonneet erinäiset rakennukset ja moni muukin seikka kylässä osoitti, että seudun väki jo oli ansainnut toisenkin pyöreän killingin sillillä.
Sillikuningas ei asunut Hammernäsissä; siellä oli hänen sisarensa, nyt leskenä; mutta alhaalla lahden rannalla näkyi uuden talon sinitiilinen katto ja vielä alempana kaksi suurta, kaunista ranta-aittaa. Ne olivat rannassa pitkän laiturin kummassakin päässä. Toisessa oli verkkoja ja nuottia, jotka sankkana seinänä riippuivat katonrajasta, ja toisessa, suolaamossa, makasi venheitä — pienemmät isommissa, kuin kuori kuoren, sisässä.
Rannassa oli kova kiire. Miehet tarkastelivat ja koettelivat kaikenlaisia varppeja, naaroja ja köysiä, joita piti käytettämän alkavassa talvikalastuksessa ja joita nyt kannettiin vasta puolittain varustettuihin, laiturin vieressä rivissä keinuviin venheisiin. Pari kuuden-seitsemäntoistavuotiasta poikaa seurasi innostuneena työn sujumista. Toisen nimi oli Jan, toisen Jan Conrad, ja heidän isänsä, joka tänään käyskeli kärsimättömänä kuin turkkilainen ylhäällä tuvassa ja oli ajanut kaikki kynnelle kykenevät töihin — hänen nimensä lukija arvannee.
Joulun aikaan, sillinpyyntikauden lähestyessä hän alkoi toimia ihan raivoisasti: palkkasi väkeä ja venheitä haeskelijoiksi ja pikaläheteikseen seitsemän kahdeksan peninkulmankin päähän rannikolle saadakseen uutiset ensi kädestä ja tuoreina.
Eräs sellainen uutinen oli tänään pannut hänet ja koko talon kallelleen. Oli lähdettävä! Pantiin sana verkkopäällysmiehille ja miehistölle, eväitä kasailtiin… tuhansia asioita! Ja käskyt kaikuivat tiukasti ja nopeasti esimiehille ja muille. Liike oli suuri.