Minnie Duncan sukelsi totellen miehensä käskyä tullen näkyviin kelluvan renkaan sisäpuolella. Duncan kiinnitti vyöt vaimonsa ympäri ja teki samoin itselleen renkaan ulkopuolella, kiinnittämällä pistolivyön olkapäittensä ympäri.
"Näin tulemme toimeen koko huomisen päivän", sanoi mies. "Jumalan kiitos, vesi on lämmintä. Ensimäiset neljäkolmatta tuntia eivät missään tapauksessa tule käymään vaikeiksi. Ellemme tule pelastetuiksi pimeän tullen saamme kauniisti riippua vielä päivän, siinä kaikki."
Puolisentuntia olivat he ääneti. Duncan näytti lepäävän sillä käsivarrella jonka hän oli kiinnittänyt renkaaseen.
"Boyd", sanoi Minnie hiljaa.
"Luulin sinun nukkuvan", sopersi hän.
"Boyd, ellemme läpäise kaikkea tätä…"
"Pidä suusi kiinni", virkahti mies epäkohteliaasti. "Luonnollisestikin läpäisemme. Sitä seikkaa emme tarvitse epäilläkään. Jossakin täällä merellä kulkee laiva suoraan meitä kohti. Odotahan, niin tulet näkemään. Mutta toivoisin järjelläni olevan langattoman sähkölennättimen. Nyt rupean nukkumaan, ellet sinä sitä tee."
Mutta uni ei ottanut tullakseen. Tunti jälkeenpäin tunsi hän Minnien liikkuvan ja tiesi hänen valvovan.
"Sano, tiedätkö mitä minä olen ajatellut?" kysyi Minnie.
"En tiedä, mitä sitten?"