— Mitä tietä? Dawsoniinko? —

— Ei — vastasi rouva Sayther melko rauhallisesti — ei, vaan ylöspäin
Dyeaan. —

Heti Pierre kääntyi nukkuvien saattomiesten puoleen, potki heidät murahteluistaan huolimatta pois huopien sisältä ja ajoi työhön. Muutamissa minuuteissa rouva Saytherin pieni teltta oli purettu, pannut ja kattilat kootut, huovat kerällä, ja miehet matkalla alas veneelle kompastellen raskaitten taakkojensa alla. Rouva Sayther odotti rannassa, kunnes matkatavarat olivat sijoitetut veneeseen ja hänen oma paikkansa oli laitettu kuntoon.

— Hinaamme veneen saaren ulommaiseen kärkeen — selitti Pierre puuhaillen pitkän hinausköyden kimpussa. — Ja sitten soudamme salmen läpi, missä virta ei ole niin voimakas kuin muualla, ja luulen, että se onnistuu meille hyvin. —

Äkkiä hänen herkät korvansa kuulivat edellisenvuotisessa kuivettuneessa ruohossa kahisevia askeleita, ja hän käänsi päätään. Intiaanityttö tuli heidän luokseen, seuranaan useampia selkäkarvansa pöyhistäneitä susikoiria. Rouva Sayther huomasi, että tytön kasvot, jotka olivat olleet välinpitämättömän näköiset kohtauksen aikana majassa, olivat nyt hehkuvan vihan punertamat.

— Mitä te teitte hänelle? — kysyi tyttö jyrkästi rouva Saytheriltä. — Hän paneutui vuoteeseensa ja on niin huonon näköinen. Ja minä kysyin: 'Mikä sinua vaivaa, David? Oletko sairas?' Mutta hän ei vastaa kerrassaan mitään. Vähän ajan kuluttua hän sanoo: 'Winapie, hyvä tyttö, mene pois. Pian voin minä taasen hyvin.' Mutta mitä te olette tehnyt hänelle? Puhukaa! Te olette huono nainen. —

Rouva Sayther silmäili uteliaana villinaista, joka jakoi David Paynen elämän, kun sitä vastoin hänen itsensä täytyi yksin lähteä yön pimeään.

— Minun nähdäkseni te olette paha nainen — toisti Winapie hitaasti ja täsmällisesti niinkuin yleensä käytettäessä vähän tunnettua vierasta kieltä. — Minun mielestä parasta, että te menette pois, ettekä enää koskaan tule takaisin. Mitä te itse ajattelette? Minulla on vain yksi mies. Minä olen intiaanityttö. Te amerikkalainen nainen. Te olette kaunis katsella. Te saatte niin monta miestä kuin vaan tahdotte. Teidän silmänne siniset kuin taivas. Teidän ihonne on niin valkea, niin pehmeä. —

Tyttö ojensi täysin rauhallisesti ruskean etusormensa ja painoi sen vasten toisen pehmeätä poskea. Ja Karen Saytherin ikuiseksi kunniaksi on luettava, ettei hän peräytynyt. Pierre oli ottamaisillaan askeleen eteenpäin suojellakseen häntä, mutta rouva Sayther antoi hänelle merkin poistua samalla tosin tuntien voimakasta kiitollisuutta miestä kohtaan. — Ei hätää, Pierre — hän sanoi. — Olkaa hyvä ja siirtykää vähän loitommalle meistä. —

Mies meni kunnioittavasti kuulomatkan ulottuvilta, mutta siinä hän heti pysähtyi, murahteli itsekseen ja jäi silmillään mittailemaan välimatkaa naisten luo.