Tässä asiassa en erehdy. Kuten jo olen sanonut, kävi suhteemme hänelle kalliiksi senjälkeen kun hän sai sen muuttumaan puhtaaksi. Pysyköön se sellaisena, kunhan se vain on hänelle rakas!

Marraskuun 10 p:nä.

Mikä väärä luulo, että nykyajan ihmisten tunteellisuus vähenisi! Välistä tulen ajatelleeksi, että on aivan päinvastoin. Se, jolla ei ole kahta keuhkoa, hengittää voimakkaammin yhdellä, ja meiltä, nykyajan ihmisiltä, on otettu pois kaikki mistä ihminen ennen eli. Jäljelle on jäänyt vain ärtyneemmät ja herkemmät hermot kuin entisajan ihmisellä. Sitäpaitsi punaisten solujen puute meidän veressämme yhä muodostaa epänormaalisia ja sairaalloisia tunteita; siitä ihmisen tunnetragedia pikemmin suurenee kuin vähenee. Se suurenee sentähden, että entisajan ihminen rakkauden kilpailussa saattoi löytää lohdutusta joko uskonnosta tai yhteiskunnallisten velvollisuuksien täyttämisestä. Nykyaikainen ihminen ei sitä enään löydä. Ennen oli siveellinen luonne hillitsemässä tunteiden liikavauhtia — nyt katoavat siveelliset luonteet ja niiden täytyykin kadota skeptillisyyden takia, joka hajoittavasti vaikuttaa sieluun. Se syö ihmissielua kuin basilli, se on hermojen fysiologisten mielitekojen avulla pehmentänyt ja hävittänyt sen vastustuskyvyn, hermojen, jotka lisäksi ovat sairaat. Nykyaikainen ihminen tajuaa kaikki, mutta jää aivan neuvottomaksi.

Marraskuun 11 p:nä.

Kromickilta ei pitkiin aikoihin ole tullut tietoja. Anielkakaan ei ole saanut kirjettä. Minä lähetin hänelle sähkösanoman, jossa ilmoitin, että asianajaja on lähtenyt matkaan, sekä heti perässä kirjeen — mutta minun täytyi lähettää kaikki menemään umpimähkään, koska ei tiedetä missä hän tällä hetkellä on. Hän saa kyllä aikoinaan sekä sähkösanoman että kirjeen, mutta milloin — sitä en varmaan tiedä. Vanha Chwastowski on kirjoittanut pojalleen, ehkäpä hän aikaisemmin saa vastauksen.

Vietän nykyään tuntikausia Anielkan seurassa, eikä kukaan häiritse minua, sillä Celina rouva itse, jolle olemme uskoneet millä kannalla asiat ovat, on pyytänyt minua valmistamaan Anielkaa vastaanottamaan uutista, jonka hän minä päivänä hyvänsä voi saada Kromickilta itseltään. Minä olenkin jo kertonut Anielkalle pelkääväni, etteivät hänen miehensä yritykset onnistu, mutta tein sen ikäänkuin olisi ollut kysymys ainoastaan omista epäilyksistäni. Sanoin hänelle, ettei hänen pidä surra, vaikka Kromickin asiat menisivätkin kokonaan nurin. Se saattaisi monessa suhteessa olla paraskin ratkaisu, koska hänen elämänsä siitä lähtien kävisi rauhalliseksi. Sain hänet kokonaan tyyntymään. Kromickille lainaamistani rahoista ei kannattanut olla levoton, ne eivät missään tapauksessa voisi mennä hukkaan. Vihdoin puhuin tädin tuumista. Hän kuunteli minua verraten tyynesti ja kiihtymättä. Hän näkyy pääasiassa ammentavan voimia siitä, että tuntee rakastavan sydämen sykkivän läheisyydessään, ja tätä sykintää ei häneltä enään tule puuttumaan. Minä rakastan häntä nykyään enemmän kuin sanoin voin lausua — hän näkee sen, hän lukee sen koko olennostani. Kun minun onnistuu tehdä hänet iloiseksi, saada hänet hymyilemään, niin valtaa minut sellainen riemu, ettei se tahdo mahtua minuun. Minun rakkaudessani on jotakin siitä sokeasta kiintymyksestä, jota palvelija tuntee jumaloitua herratartaan kohtaan. Ajoittain minut valtaa vastustamaton tarve langeta polvilleni hänen eteensä. Minulla on aina se tunne, että oikea paikkani on hänen jalkainsa juuressa. Hänen on mahdoton käydä minun silmissäni rumaksi, muuttua, vanheta — minä olen valmis kaikkeen, minä tyydyn kaikkeen, minä jumaloin kaikkea.

Marraskuun 12 p:nä.

Kromicki ei enään ole elävien joukossa. Ratkaisu lankesi päällemme kuin ukkonen. Jumala varjelkoon Anielkaa, ettei hänen terveydelleen tulisi vahinkoa! Tänään toi sähkösanoma tiedon, että Kromicki, syytettynä petoksesta ja vankeusrangaistuksen uhkaamana, on surmannut itsensä. Odotin mitä muuta tahansa, mutta en tätä. Kromicki ei enään elä! Anielka on vapaa! — mutta kuinka hän jaksaa sen kantaa? Muutaman tunnin aikana olen nyt yhä uudelleen ja uudelleen lukenut sähkösanoman ja minusta tuntuu siltä kuin näkisin unta. En uskalla pitää sitä totena, vaikka nimi Chwastowski sähkösanoman alla takaa, että se on tosi. Olenhan minä tietänyt, että tämän täytyy loppua huonosti, mutta en luullut lopun tulevan näin äkkiä ja muodostuvan näin traagilliseksi. Ei, sellainen ajatus ei ole johtunut mieleenikään! Minä olen kuin päähän lyöty. Jollei järkeni nyt sekaannu, niin kestävät aivoni mitä tahansa. Olen auttanut Kromickia kerran aikaisemmin ja aivan hiljan lähetin asianajajan hänen avukseen, minulla ei siis tarvitse olla omantunnonvaivoja. Tosin kerran koko sielustani toivotin hänelle kuolemaa, mutta sitä kiitettävämpää oli, että kuitenkin pelastin hänet. Ja nyt tulee kuolema vastoin kaikkia ponnistuksiani — ja Anielka on vapaa! Kummallista: minä tiedän tämän kaiken, mutta en sittenkään usko sitä. Olen ikäänkuin tainnoksissa. Kromicki oli minulle vieras, hän oli suurimpana vastuksena elämäni tiellä. Tämä vastus on nyt poissa, minun riemullani ei siis pitäisi olla rajaa eikä määrää, ja kuitenkaan en uskalla iloita, ehkäpä sentähden, että minä pelkään Anielkan puolesta. Ensimäinen ajatukseni sähkösanoman saatuani oli: miten käy Anielkan? kuinka hän kestää tämän tiedon? Varjelkoon Jumala häntä! Hän ei rakastanut miestään, mutta tässä tilassa saattaa pelästys tappaa hänet. Rupean ajattelemaan, että hänet on vietävä pois täältä.

* * * * *

Mikä onni, että sähkösanoma tuotiin minun huoneeseeni eikä ruokasaliin tai salonkiin. En tiedä kuinka olisin voinut hillitä itseäni ja olla näyttämättä minkä vaikutuksen se teki. Pitkiin aikoihin en saattanut hillitä itseäni. Vihdoin läksin tädin luo, mutta en heti näyttänyt sähkösanomaa hänellekään, vaan aloin: