Tänään olen saanut Kromickin Varsovaan osoitetun sähkösanoman. Täti ei sähköittänyt sen sisältöä, vaan sulki sen kirjeeseen ja lähetti postitietä. Kromicki rukoilee, että pelastaakseni omat rahani ja koko hänen kohtalonsa lähettäisin vielä kaksikymmentäviisi tuhatta ruplaa. Luettuani sähkösanoman kohautin ainoastaan olkapäitäni. Mitä minä nykyään välitän Kromickista ja rahoistani! Menkööt! Jos Kromicki tietäisi minkätähden ensi kerran autoin häntä, niin ei hän nyt pyytäisi apuani. Kantakoon tappionsa yhtä tyynesti kuin minä kannan omani. Odottaahan häntä lisäksi tuo "suuri uutinen", jonka hän saa kuulla lohdutuksekseen. Lohduttautukaa mielin määrin, hankkikaa lapsia niin paljon kuin haluatte, mutta jos pyydätte minua pitämään huolta niistä, niin totisesti pyydätte liikaa.
Kunhan ei hän edes sellaisella kuulumattomalla itsekkyydellä olisi uhrannut minua periaatteittensa alttarille! Mutta paras olla niitä ajattelematta, tai aivot kääntyvät kallossani. Sallittakoon minun rauhassa edes sairastaa.
Lokakuun 20 p:nä.
Ei! Täältäkin ne ovat löytäneet minut. Taasen ei minulla kahteen päivään ole ollut lepoa, taasen pitelen päätäni, peläten sen halkeavan, kun väkipyörä siellä alituisesti käy ja käy. Ajattelen taasen Ploszowia ja häntä — yksinäisyyttäni ja menneisyyttäni. Miten kauheaa on äkkiä kadottaa ainoansa, se, josta on elänyt! En tiedä lieneekö tauti heikentänyt älyäni, mutta minä todellakaan en ymmärrä erinäisiä oireita, joita huomaan itsessäni. Tuntuu siltä kuin mustasukkaisuuteni olisi jäänyt eloon rakkauteni kuoltua.
Ja tämä mustasukkaisuus on kaksinkertainen, sillä se ei kohdistu ainoastaan konkreettisiin asioihin, vaan tunteisiinkin. Minussa kiehuu, kun ajattelen lasta, joka syntyy maailmaan ja anastaa Anielkan ja — mikä on vielä pahempi — saattaa hänet lähemmä Kromickia.
Minä en enään huolisi tuota naista, vaikka hän olisi vapaakin, mutta en saata kärsiä ajatusta, että hän rakastaisi miestään. Antaisin loput elämästäni, kunhan ei kukaan enään koskaan rakastaisi häntä eikä hän ketään. Niillä ehdoilla vielä saattaisin elää.
Lokakuun 21 p:nä.
Jollei tämä, mikä nyt liikkuu päässäni, pelasta minua, niin minä joko uudestaan sairastun tai tulen hulluksi. Teenpä tässä tiliä itselleni. Mitä minulla on tekemistä elämän kanssa? Ei mitään! Mitä minulla on odotettavaa? — Ei mitään! Jos niin on, niin minkätähden en antaisi itseäni lahjaksi jollekin, jonka tämä lahja saattaa tehdä onnelliseksi? Itse puolestani en elämästäni, älystäni, koko omasta itsestäni antaisi penniäkään. Tosin en rakasta Klaraa, mutta jos hän rakastaa minua, jos hän minussa näkee elämänsä korkeimman onnen, niin olisihan julmaa kieltää häneltä jotakin, jota itse pitää niin vähäarvoisena. Katson ainoastaan velvollisuudekseni sanoa hänelle kuka olen, jotta hän tietäisi kenen ottaa. Pahempi hänelle, jollei hän kuuntele varoitustani — mutta se on hänen asiansa.
Koko tässä tuumassa viehättää minua ainoastaan yksi puoli, se nimittäin, että kuilu, joka eroittaa minua ja tuota naista, näin ollen yhä suurenee. Minä näytän hänelle, että jos hän osaltaan on syventänyt kuilua, niin osaan minäkin. Silloin on suhde toki ratkaisevasti lopussa, sillä tänäkin päivänä ajattelen yhä häntä. Tiedän sen ja todennan katkeralla mielellä.
Ehkäpä tunteeni tällä hetkellä on vihaa, mutta se ei vielä ole välinpitämättömyyttä.