Tapasimme englantilaisen ostettuine vaimoineen suihkulähteellä. Otin heti puheeksi naisen erinomaisen kauneuden ja virkoin vihdoin:
— Tohtori täällä kertoi minulle miten myynti ja kauppa tapahtui.
Sinä tuomitset pajaria liian ankarasti.
— Hän huvittaa minua ennen kaikkea, vastasi Kromicki.
— Jutussa on lieventäviä asianhaaroja. Mies ei ollut ainoastaan pajari, vaan omisti samalla suuren nahkuriliikkeen, jota hän hoiti lainarahoilla. Äkkiä kielsivät naapurivallat ruton takia nahkojen viennin Rumaaniasta. Mies tiesi, että jollei hän pysy pystyssä kiellon aikaa, niin hän menee nurin ja syöksee lisäksi perikatoon kymmeniä perheitä, joiden luottoa hän on käyttänyt hyväkseen. Katso, ystäväni, kauppias on kauppias. Mahdollisesti hänen oikeuskäsitteensä on toinen kuin muiden ihmisten, mutta kun kerran on omistanut sen itselleen, niin…
— Sopii myydä yksin vaimonsakin? sanoi Kromicki. — Ei ikinä. Ei ole lupa toisten velvollisuuksien takia polkea toisia, kukaties vieläkin pyhempiä…
Kromicki ei olisi voinut hermostuttaa ja hämmästyttää minua enemmän kuin käyttäytymällä kunnon miehen tavoin. Mutta minä en päästänyt toivoa käsistäni. Tiedän, että turhanaikaisimmatkin ihmiset aina pitävät varastossaan korealta kalskahtavia lauseita. Jatkoin siis:
— Et ota lukuun, että pajari olisi vienyt tuon naisenkin kanssaan perikatoon. Tunnusta pois, että huonosti on käsittänyt velvollisuutensa läheisimpiään kohtaan se, joka voi ottaa heiltä viimeisen leipäpalasen.
— Tiedätkös, en ikinä uskonut sinua noin hiton kylmäksi ja laskevaksi.
Minä mietin itsekseni: et ymmärrä, tyhmyri, etteivät ne ole minun ajatuksiani. Sinun pitää omistaa ne itsellesi!
Ääneen lausuin: