— Voinhan vielä pyytää, jos tahdot.
— Niinkuin sinä itse tahdot, vastasi hän, vetäytyen takaisin.
Minä päätin olla kutsumatta neiti Hilstiä.
Tuntia myöhemmin ajoimme pitkin Belvederen puukujaa. Anielkalla oli yllään kellertävä, pitseillä koristettu puku. Olen siinä määrin oppinut silmilläni lausumaan hänelle ajatukseni, että hän selvään näki ihastukseni. Huomasin sen hänen punastuvista kasvoistaan, joilla kuvastui hämmennys. Matkalla pysähdyimme Zawilowskien huvilalla. Olin kuitenkin tuskin ehtinyt soittaa, kun ovet avautuivat ja Helena neiti hopeanharmaissa vaatteissa, koko majesteettisuudessaan ja tuskin päätään nyökäten, astui ohitseni. Hän on vaalea, pikemmin ruma kuin kaunis, silmät kylmät, haalean siniset ja hänen käytöksensä on harvinaisen sovinnainen. Häntä pidetään hienon naisen esikuvana, ja minä puolestani suostun mielelläni tunnustamaan hänet siksi, jos vaan hienous merkitsee samaa kuin kankeus. Hänen käytöksensä minua kohtaan on yhtä kylmä kuin hänen silmänsä, jopa niin kylmä, ettei se mitenkään voi olla luonnollinen. Se on tietenkin ainoastaan keino, jonka kautta koetetaan loukata itserakkauttani — mutta keino on huonosti keksitty, sillä se ikävystyttää minua, sensijaan että loukkaisi, ja niin ollen seurustelen minä neiti Zawilowskin kanssa vain senverran kuin kohteliaisuus vaatii.
Tänään olen kuitenkin osoittanut hänelle tavallista suurempaa huomaavaisuutta, koska tarkoitukseni on ollut herättää yleisössä uteliaisuutta ja johdattaa pois epäluulot, jotka mahdollisesti olisivat voineet herätä sen johdosta, että on nähty minun ja Anielkan ajavan yhdessä. Matka kului pysähtymättä, mutta hiljalleen, koska päivä oli helteinen ja kilpa-ajoihin menijöitä sellainen joukko, ettei ajopelijonon päätä saattanut nähdä. Sekä edessäni että takanani liikkui päivänvarjoja virtanaan, se oli kaunista, silkkien värit välkkyivät ja hehkuivat auringossa, ja niiden alle muodostui heleitä varjoja, joista kohosi hienoja, säännöllisiä naiskasvoja. Oli verraten paljon kauniita kasvoja, mutta niistä puuttui tempperamenttia; en tavannut sitä edes noilla rahamaailman naisilla, jotka näyttelevät älykästä, vaikkeivät sitä ole — kuten he monessa muussakin suhteessa teeskentelevät. Mutta avonaiset ajopelit, siellä täällä omituiset valjaat, vaaleat puvut, jotka löyhyttelivät tuulessa puiden vihantaa vastaan — koko tämä valioyleisön ja valiohevosten tulva teki äärimmilleen hienostuneen ja samalla värikkään vaikutuksen. Olin onnellinen siitäkin, että liike ja tungos nähtävästi huvitti Anielkaa. Vastatessaan huomautuksiini katseli hän minuun kiitollisena, ikäänkuin hänen huvinsa olisi ollut minun ansiotani. Istuin häntä vastapäätä ja saatoin vapaasti katsella häntä. Useammin puhuttelin kuitenkin neiti Zawilowskia, joka henki kylmyyttä kuin jääkappale. Hän rupesi suorastaan huvittamaan minua, tuntui nimittäin siltä, kuin hän vastatessaan kysymyksiini ja suvaitessaan minun seuraani olisi tehnyt sen ainoastaan hyvän kasvatuksensa ja korkean tahdikkaisuutensa vuoksi. Kävin hänelle yhä kohteliaammaksi, mutta annoin käytökselleni eräänlaisen vivahduksen hyvää tuulta, joka lopulla rupesi suututtamaan häntä. Vihdoin saavuimme Mokotowin kentälle. Tädin vaunuille oli varattu niiden tavallinen paikka katselijalavan luona — ja joukko tuttavia, liput kiinnitettyinä hattuun, riensi tervehtimään häntä ja kehumaan Naughty-boyn erinomaista rakennetta. Eräs tunnetuimmista toimihenkilöistä sanoi tädille, että hevonen on suurenmoinen, vaikkei ehkä tarpeeksi harjoitettu; koska yöllä kuitenkin on satanut ja kenttä pehmeä, niin sellaisella voimakkaalla juoksijalla kuin Naughty-boy on kaikki onnistumisen edellytykset. Hänen puheensa tuntui minusta hiukan pilkalliselta ja minua huolestutti, että Naughty-boy mahdollisesti rikkoisi. Sillä se olisi tärvellyt tädin hyvän tuulen ja tietysti samalla meidän päivämme ilon. Aloin kulkea pitkin ajopelien rintamaa, saadakseni yleiskatsauksen kentästä ja etsien tuttavia. Ihmisiä oli äärettömästi, katselijaparvet olivat ainoana tummana kokonaisuutena, josta naisten puvut eroittautuivat kirjavina täplinä. Aitauksen reuna oli katselijoita piukassa. Kaupungin vallikin oli mustanaan uteliaita. Molemmin puolin katsojalavaa levenivät siipinä ajopelien loppumattomat jonot, joista jokainen erikseen muistutti koppaa täynnä kukkia.
Muutaman askeleen päässä lavalta näin vaunuissa rouva Sniatynskin ylöspäinpyrkivän nenän ja ruusuiset kasvot. Kun olin päässyt häntä likelle, kertoi hän, että hänen miehensä oli lähtenyt hakemaan neiti Hilstiä, sitte hän yhdessä hengenvedossa kysyi: miten täti ja Celina rouva voivat? onko Anielka kilpa-ajoissa? mitenkä he aikovat lähteä Gasteiniin, kun ei Celina rouva pääse liikkumaan? voittaako Naughty-boy? kuinka käy, jos se joutuu tappiolle? paljonko väkeä tulee päivällisilleni? Siinä seisoessani hänen vaunujensa ääressä huomasin, että ilme hänen silmissään on erinomaisen suloinen ja että hänellä on tavattoman sievät jalat, mutta voidakseni yhtä nopeasti vastata hänen kysymyksiinsä olisi minulla pitänyt olla, kuten Shakespearen Rosalina sanoo, Gargantuan suu. Annettuani vastaukset parhaimman taitoni mukaan ja pyydettyäni, että he ajaisivat luokseni suoraan radalta, suuntasin Sniatynskin perässä askeleeni Klaraa kohti. Minusta tuntui nimittäin välttämättömältä käydä häntä tervehtimässä. Hänen vaununsa olivatkin aivan likellä tätiä. Heliotrooppien koristamana kohosi hän istuimeltaan kuin mikäkin kukkasvuori. Hänen ympärillään vilisi taiteilijoita ja musiikkiväkeä, ja hän jutteli iloisesti heidän kanssaan. Minut nähdessään kävi hän totisemmaksi ja tervehti jonkun verran kylmästi, mutta vain ikäänkuin odottaen ystävällistä sanaa muuttuakseen tavattoman sydämelliseksi. Minä pysyin kuitenkin kylmänä. Neljännestunnin kohteliaan ja kankean seurustelun perästä jatkoin matkaani ja palasin, vaihdettuani muutaman sanan erinäisten tuttavien kanssa, meidän vaunuillemme. Kaksi ensimäistä kilpajuoksua oli jo sillaikaa ollut, ja Naughty-boyn vuoro likeni.
Katsahdin tätiin: ilme hänen kasvoillaan oli juhlallinen, saattoi huomata, että hän koetti pysyä kylmäverisenä. Sensijaan Anielkan kasvoilla kuvastui selvä levottomuus. Saimme hyvän aikaa odottaa hevosia, sillä johtomiehet viivyttelivät jostakin syystä. Kesken kaiken törmää Sniatynski meitä kohti, kaukaa heilutellen pitkiä käsivarsiaan ilmassa ja näyttäen lippuja, jotka on ostanut totalisaattorista.
— Olen lyönyt vetoa miljoonia, että Naughty-boy voittaa! huusi hän.
— Jos se nyt pettää minut, niin vaadin Ploszowin pantiksi.
— Toivon, alkoi täti arvokkaasti, — ettette…
Mutta hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan, sillä samassa sujahtivat katsojalavan ympärille kokoontuneesta tummasta joukosta jockeyden eriväriset takit. Hevoset tuotiin radalle. Toiset, jotka olivat jääneet välimatkan päähän, puhalsivat täyttä vauhtia paikalle, jolta piti lähdettämän liikkeelle; toiset likenivät hitain, tyynin askelin. Merkin kaiuttua loppuun karkasivat kilpailevat hevoset meidän ohitsemme tiiviinä rykelmänä eivätkä erittäin nopeasti, sillä koska matkan pituus tässä sarjassa oli kaksinkertainen, täytyi ajajien säästää hevosia. Mutta jo toista kierrosta tehtäessä oli hevosten joukko venynyt ketjuksi. Teki sen vaikutuksen, kuin tuuli olisi hajoittanut kukkien lehtiä pitkin tietä. Ensimäisenä lasketti kokonaan valkeihin puettu jockey, häntä seurasi sininen, päässä punainen lakki ja käsissä punaiset kintaat, sitte tuli rinnan musta ja punakeltainen — viimeisen edellisenä ajoi meidän keltaisiin ja mustiin puettu Kuba ja hänen perässään sinivalkea. Tämä järjestys ei kuitenkaan pysynyt kauvan. Kun kilpailijat olivat päässeet kehän vastakkaiseen laitaan, syntyi vaunuissa liikettä, uteliaammat naisista nousivat istuimille seisomaan, jottei heiltä menisi hukkaan ainoaakaan yksityiskohtaa. Heidän esimerkkiään seurasi tätikin, joka nähtävästi ei enään jaksanut pysyä alallaan.