Kauniin metsänneitosen, Syrinksin ilona oli oleskella Dianan kanssa, jonka seurueeseen hän kuuluikin. Tälle siveälle, puhtaalle jumalalliselle immelle hän oli pyhittänyt elämänsä ja toimensa. Syrinks samosi siveän jumalattaren kanssa vuoria, laaksoja, metsämaita, ajellen jousellaan metsän nopsajalkaista riistaa. Ei mikään erottanut jumalatarta Syrinksistä, mitä ulkomuotoon ja varustuksiin tulee, kuin että jumalattaren jousi ja viini oli kullasta tehty, Syrinksin taas koristetusta sarvesta kyhätty.
Syrinks eleli näin autuaallisessa onnessa ja vapaudessa siveän jumalattaren seurassa eikä välittänyt niistä iloista ja tansseista, joita Pan-jumala ihanien nymfien kanssa pani toimeen joka lehdossa, joka alhossa.
Kerranpa sattui niin, että pukinjalkainen jumala, Pan, kohtasi Syrinksin metsässä viini ihanalla olallaan, jousi kädessään ja helmat kietaistuina koholle niinkuin metsästäjättärillä oli tapana. Metsästys oli hänen suloisille kasvoilleen ajanut lielakan punan. Kun Pan näki neitsyen, hemahti koko hänen olentonsa. Pan ryhtyi metsästäjätärtä haastattelemaan. Mutta tuskinpa oli saanut parisen sanaa suustaan, niin hän jo havaitsi nymfin pakenevan täyttä karkua metsään päin. Hän saavutti tosin nymfin ja alkoi taas häntä haastatella, mutta samassa neitonen livahti tiehensä. Kiihtyneenä nymfin vastustuksesta ja ilveilystä Pan pani parastaan taas saavuttaaksensa tytön. Mutta nyt ei nymfi enää seisahtunut, vaan pakeni yhtä painoa. Pan aivan kintereillä. Peläten karvaista, pukinjalkaista jumalaa kiisi Syrinks tuulen nopeudella eteenpäin. Saadakseen parempaa vauhtia nakkasi hän jousensa ja viinensä metsään. Mutta tulistunut Pan ei helpottanut hänkään, vaan hyökkäsi yhtä hurjaa vauhtia perästä.
Pan pukinjalkoineen oli tottunut huhkimaan viidakoissa ja kivikoilla. Vähitellen hän alkoi päästä voitolle. Nymfi huomasi tämän ja pani nopeat jalkansa viimeiseen ponnistukseen. Mutta silloin hän äkkiä huomasi, että leveä Ladonin joki tuli vastaan ja sulki häneltä pakotien. Nyt ymmärsi impi, ettei hän enää voinut välttää Panin syliin joutumista, sillä hän kuuli jumalan läähättävän jo takanaan ja immen niskakiharat lepattivat Panin huohotuksesta.
Mitä tehdä? Lyhyet olivat tuumailut. Rukoillen korkeita jumalia pyysi neitonen päästä tästä elämästä ja hypähti virtaan. Pan, joka samassa ryntäsi joelle, luuli jo tavoittaneensa immen, kurkotti käsivartensa siepatakseen tytön syliinsä, mutta haparoikin tyhjää. Sai käsiinsä pitkän, kauniin pilliheinän. Jumalat olivat kuulleet neitosen rukouksen ja muuttaneet nymfin solakaksi ruovoksi.
Kummastellen seisoi siinä Pan surren ja huokaillen kadonnutta kaunokaistaan, joka oli vaipunut alle aaltojen syvien, päälle mustien mutien. Siinä surressaan hän yhden äkin kuuli vaikeroivan äänen, joka tuli pilliheinästä. Tuulen henget panivat pillin soimaan.
Jopa pälkähti älykäs ajatus Panin mieleen. Hän tekaisi pilliheinästä itselleen huilun eli pillin, puhalsi siihen ja katso, pillistä lähti niin kaunis ääni, että hän aivan haltioitui ja sen erän jälkeen piti aina pilliä mukanaan lumoten sillä kaikki ne kauniit metsänneitoset, jotka aluksi pyrkivät olemaan ynseitä hänen lemmentunnustuksilleen. Hän opetti ihmisiäkin soittamaan pilliä, varsinkin paimenia, niin että tätä pihiä sanotaankin paimenpilliksi.
Ei kummakaan, että pillistä lähtee niin ihanan valittava ääni; asuuhan siinä ihanan, viehkeän, puhtaan neitosen, Syrinksin, hempeä henki.
* * * * *
Tässähän meillä on ilmetty painetun Kalevalan Aino-taru! Nuori neitonen tulee lehdossa vastaan karvaista puolijumalaa. Tosin Väinämöinen ei ollut pukinjalka, mutta laulaahan hänkin itsestään, että hän oli karvarinta, eikä liene ollut kauneudella pilattu enemmän kuin Pankaan, koskapa hänellä oli niin itsepintainen vastoinkäyminen kaikissa kosimisissaan. Aino pakenee järveen, Syrinks jokeen, Väinämöinen suree Ainoa ja kalastelee häntä vedestä, mutta turhaan. Väinämöinenkin haparoi Ainoa, mutta Aino livahtaa, niinkuin Syrinks, aivan sulhasen käsistä mereen. Veden jumalat olivat Ainoakin säälineet, niinkuin Olympon jumalat Syrinksiä. Aino kieltää sukulaisiaan kalastelemasta ja uimasta järvessä, sillä mikä rannalla heinäsiä, se on hänen hivusta hierottua. Pan on sitäpaitsi soiton ja soittimen keksijä kuten Väinämöinenkin.