Kapteeni oli aivan masentunut. Mutta silloin välähti mieleeni varsin onnistunut sotajuoni. Lähetin Perjantain ja alikapteenin joen yli länteen päin sille rannalle, minne Perjantai oli ensi kertaa tuotu vankina, ja käskin heidän tarkoin noudattaa käskyäni: tultuaan noin puolen peninkulman päässä meistä olevalle mäelle huutakoot niin kovaa kuin suinkin ja kuultuaan toisten vastaavan siirtykööt heidän huomaamattaan saaren sisäosiin ja alkakoot uudestaan huhuilla. Toisten vastattua menkööt yhä kauemmas, kunnes saavat heidät houkutelluksi niin syvälle metsän helmaan kuin mahdollista. Sen tehtyään palatkoot ääneti meidän luoksemme.
Miehet olivat juuri astumassa veneeseensä, kun Perjantain ja alikapteenin ensimmäinen huuto kajahti. He vastasivat heti ja lähtivät juoksemaan ääntä kohti. Mutta heillä oli edessä joki. Sen huomattuaan he huusivat veneessä oleville miehille, että nämä tulisivat soutamaan heidät toiselle rannalle. Sitä juuri olin toivonutkin.
Vene saapui, vei heidät yli ja asettui pieneen poukamaan joen rannalle, jossa se sidottiin puuhun kiinni. Miehet lähtivät nyt huutoja kohti otettuaan yhden venemiehistä lisäksi joukkoonsa, niin ettei venettä jäänyt vartioimaan kuin kaksi miestä. Jättäen nyt Perjantain ja alikapteenin jatkamaan tehtäväänsä me muut lähdimme liikkeelle, menimme joen yli kenenkään huomaamatta ja astuimme äkkiä vartijain eteen, joista toinen loikoi rannalla, toinen istui veneessä. Edellinen oli puolitorkuksissa ja meidät nähtyään kavahti pystyyn, mutta kapteeni, joka kulki edellä hyökkäsi häntä kohti ja yhdellä iskulla kaatoi hänet maahan huutaen samalla veneessä olevalle, että ellei tämä antaudu, niin hän on kuoleman oma. Tuon yksinäisen ei auttanut muu kuin totella, kun hän näki kumppaninsa kaatuneen ja viisi aseellista miestä edessään. Hän oli sitä paitsi yksi niistä kolmesta, jotka väkisin oli saatu kapinaan osallisiksi. Hän ei antautunut vain vangiksi, vaan tuli kaikesta sydämestään meidän puolellemme. Jonkin ajan kuluttua Perjantai ja alikapteeni palasivat perin väsyneinä. Heidän tehtävänsä oli onnistunut. He olivat saaneet laivamiehet houkutelluksi mäeltä mäelle ja metsiköstä toiseen niin kauas, ettei heitä voitaisi odottaa tänne ennen pimeän tuloa.
Kului useita tunteja. Vähitellen alkoi metsästä kuulua ääniä: edellä kulkeva mies huuteli jäljessä tulijoille kiirehtien heitä joutumaan, mihin toiset valittivat olevansa kovin väsyksissä. Tämä sopi hyvin suunnitelmiimme. Vihdoin he saapuivat veneensä luo. Mutta kuka osaisi kuvailla heidän hämmästystään, kun he näkivät veneensä olevan kuivalla maalla, sillä nyt oli pakoveden aika, ja vartijain kadonneen. Siinä he sitten valittelivat ja vaikeroivat toisilleen sangen surkealla äänellä, että olivat muka tulleet noiduttuun saareen; täällä oli varmaankin asukkaita, jotka surmaavat heidät joka miehen, tai pahoja henkiä, ja hukka heidät siinäkin tapauksessa perii. Niin he päivittelivät tuon tuostakin huudellen kahta kadonnutta vartijaansa mutta turhaan. Illan hämärissä me näimme heidän epätoivoissaan juoksentelevan pitkin rantoja käsiään väännellen, välistä istahtaen veneeseen lepäämään ja hetken kuluttua taas kavahtaen siitä pois. Väkeni olisi heti tahtonut hyökätä heidän kimppuunsa, mutta en sallinut sitä, koska aikomukseni oli saada nuo roistot kiinni äkkinäisellä yllätyksellä välttääkseni tarpeetonta verenvuodatusta niin paljon kuin mahdollista. Omiakin miehiä tahdoin suojella tietäessäni, kuinka hyvin varustettuja viholliset olivat. Hiljaa lähestyimme heitä. Perjantain ja kapteenin käskin hiipiä edellä yhä lähemmäksi heitä ja laukaista vasta sitten, kun varmasti osuisivat.
Ei kestänytkään kauan ennen kuin perämies, kapinan alkuunpanija ja nyt rohkeutensa kokonaan menettänyt raukka, alkoi kahden merimiehen kanssa kulkea heitä kohti. Kapteeni olisi tahtonut laukaista heti, kun oli kuullut tuon pahimman roiston äänen, niin kovin kiihkoissaan hän oli, mutta jaksoi sentään hillitä mielensä. Tuokion kuluttua tulikin perämies kahden seuralaisensa kanssa tarpeeksi lähelle, ja silloin kavahtivat kapteeni ja Perjantai pystyyn ja laukaisivat. Perämies kaatui heti hengettömänä maahan ja toinen seuralaisista sai pahan haavan ja kuoli parin tunnin perästä. Kolmas juoksi pakoon. Laukaukset kuultuani riensin muun joukkoni kanssa paikalle, ja nyt oli meitä yhteensä kahdeksan miestä, mutta vihollinen ei pimeässä voinut nähdä lukuamme.
Viimeksi saamamme vangin, joka oli vapaaehtoisesti liittynyt meihin, panin nyt keskustelemaan vihollisen kanssa siinä toivossa, että se antautuisi ilman verenvuodatusta. Asia onnistuikin. Meidän vankimme huusi kovalla äänellä:
— Tom Smith! Tom Smith!
— Sinäkö siellä, John? kysyi Tom Smith.
— Niin olen. Laskekaa Jumalan tähden aseenne maahan ja antautukaa, muuten olette kuoleman omat joka mies.
— Kenelle meidän pitäisi antautua? Keitä ne ovat?