Sen jälkeen pyysin häntä taluttamaan espanjalaisenkin veneeseen ja soutamaan hänet sekä isän kotiin. Mutta Perjantai, roteva ja väkevä mies, nosti espanjalaisen selkäänsä ja kantoi rantaan laskien hänet sitten varovasti isänsä viereen kanootin pohjalle. Vastatuulesta välittämättä hän sitten sauvoi veneen lyhyessä ajassa joen poukamaan, jonne minä lähdin jalan. Jätettyään vieraat veneeseen hän kiiti takaisin entiseen paikkaan samaa hurjaa vauhtia ja toi sieltä toisenkin kanootin saapuen joen rantaan melkein samaan aikaan kuin minä. Soudettuaan sitten minut joen yli kotirantaan hän auttoi veneessä olijat maihin, mutta nämä poloiset olivat niin heikkoja, etteivät he jaksaneet kävellä.

Tuota pikaa tein Perjantain kanssa paarit, joilla kannoimme vieraat uloimman vallin juurelle. Mutta siinäpä oli taas pulma: mahdotonta oli saada heidät nostamalla vallin yli, enkä tahtonut valliakaan murtaa. Ei auttanut muu kuin ryhtyä teltan tekoon, ja parissa tunnissa me kahden saimmekin teltan pystytetyksi uloimman vallin ja istuttamani viidakon väliselle aukiolle. Sinne laitoimme riisin oljista vuoteet, panimme vuoteisiin alus- ja päällyspeitteitä ja nostimme niihin väsyneet vieraamme.

* * * * *

Nyt oli saaren väkiluku lisääntynyt, ja minä olin kuin kuningas: saari oli valtakuntani ja itse olin sen herra ja lainsäätäjä. Alamaisiakin minulla oli, uskollisia alamaisia, jotka vakuuttivat olevansa valmiita panemaan henkensä alttiiksi minun puolestani. Oli omituista, että kaikki alamaiseni olivat eri uskontoa: Perjantai oli protestantti, hänen isänsä pakana ja espanjalainen katolilainen. Täydellinen omantunnonvapaus meillä kuitenkin vallitsi.

Perjantain kanssa teurastimme vuoden vanhan vuohen ja keitimme siitä lihalientä ja laitoimme paistia. Telttaan kannettiin pöytä, ja niin söimme yhdessä päivällistä Perjantain toimiessa tulkkina minun ja vieraitteni välillä. Espanjalainenkin oli näet jo ennättänyt oppia villien kieltä varsin hyvin.

Päivällisen jälkeen käskin Perjantain keräämään meren rannalta kaikki sinne jääneet aseemme. Seuraavana päivänä hän sai tehtäväkseen haudata kaatuneiden ruumiit ja peittää hiekkaan pienimmätkin jäännökset villien julmasta ateriasta. Tämän kaiken hän suoritti niin tunnollisesti ja tarkasti, että myöhemmin siellä käydessäni tuskin olisin paikkaa entiseksi hävityksen tantereeksi tuntenut.

Illemmalla käskin Perjantain kysyä isältään, luuliko hän noiden neljän karkulaisen päässeen kotiin, ja olisiko meillä sieltäpäin odotettavissa hyökkäys. Vanhus arveli, että ankara tuuli oli joko kaatanut heidän veneensä, jolloin miehet olivat hukkuneet, tai ajanut heidät muille rannoille vieraitten heimojen luo, ja mennyttä kalua he siinäkin tapauksessa olivat. Mutta vaikka he olisivat päässeet omaan kotirantaansakin, oli heillä niin paljon kauheita asioita kerrottavana täältä, ettei muiden suinkaan enää tekisi mieli lähteä samoja kauhuja kokemaan. He kertoisivat kotonaan, että salama ja ukkonen oli tappanut heistä suurimman osan ja että saaressa oli kaksi kamalaa olentoa, jotka putosivat taivaasta heitä tuhoamaan. Sellaista hän oli kuullut heidän hädissään huutelevan toisilleen, eikä ihmekään, sillä mahdotontahan heidän oli käsittää, että tavallinen ihminen saattoi saada jyrinää ja salamoita aikaan ja tappaa ihmisiä pitkän matkan päästä. Ukko oli oikeassa: villit eivät sen koommin uskaltaneet tulla saareeni, sillä kuultuaan karkurien kertomuksen he pitivät saarta pahan hengen tyyssijana. Nuo neljä olivat näet, niin kuin jälkeenpäin sain tietää, todellakin päässeet kotiinsa. Nyt sitä en vielä tiennyt ja päätin joka tapauksessa olla yhä edelleenkin varuillani.

Koska pitkään aikaan ei näkynyt kanootteja, alkoi pelkonikin vähitellen haihtua, ja niinpä rupesin jälleen miettimään, millä keinoin voisin päästä pois täältä, varsinkin kun Perjantain isä vakuutti, että minut otettaisiin hänen kotimaassaan ystävällisesti vastaan. Intoni laimeni sentään koko lailla keskusteltuani asiasta espanjalaisen kanssa.

Hän kertoi, että siellä oli kuusitoista espanjalaista ja portugalilaista haaksirikkoista miestä. Rauhassa he kyllä elivät villien kesken, mutta kärsivät kaikenlaista puutetta. Heidän matkansa vaiheista hän kertoi seuraavaa. Heidän laivansa oli matkalla Rio de la Platasta Havannaan, lastina parhaasta päästä vuotia ja hopeaa. Mutta heillä oli viisi portugalilaista, jotka he olivat pelastaneet toisesta haaksirikkoisesta laivasta. Sitten oli heidän omakin laivansa joutunut haaksirikkoon, jolloin viisi miestä oli hukkunut. Muut olivat laskeutuneet veneisiin ja suurten ponnistusten ja seikkailujen jälkeen vähissä hengin vihdoin päässeet maihin.

Kysyin sitten, miten hän luuli heidän siellä lopulta käyvän ja olivatko he koskaan miettineet keinoja päästä sieltä pois. Hän kertoi heidän useinkin neuvotelleen asiasta, mutta kun ei heillä ollut laivaa eikä työkaluja sellaisen rakentamiseen, ei tietoa eväistä eikä muista varustuksista, niin oli keskustelujen lopputuloksena joka kerta ollut mielenmasennus ja epätoivo. Minä puolestani huomautin, että jos heidät saataisiin tänne, niin me täällä miehissä kyllä saisimme rakennetuksi laivan. Mutta, sanoin suoraan, uskallanko antaa niin suuren joukon vierasta väkeä tulla tänne ja siten kukaties joutua kokonaan heidän valtaansa? Kiitollisuushan, minä virkoin, valitettavasti ei ole pysyvä avu ihmisessä: etuja odotellessaan hän tuntee kiitollisuutta, mutta edut saatuaan unohtaa sen. Sanoin kyllä tietäväni, millä tavoin espanjalaiset olivat kohdelleet englantilaisia, ja sen vuoksi olisin mieluummin halunnut joutua ihmissyöjäin käsiin kuin katolisten pappien ja inkvisition armottomiin kouriin.