Jonkin ajan kuluttua aloin puhua hänelle ja opettaa hänelle omaa kieltäni. Ensi työkseni ilmoitin hänelle, että hänen nimensä on oleva Perjantai. Tämän nimen annoin hänelle sen päivän muistoksi, jolloin pelastin hänen henkensä. Edelleen opetin häntä sanomaan minua masteriksi. [Master merkitsee: isäntä, herra.] Ennen pitkää hän oppi myös sanomaan "kyllä" ja "ei".
Annoin hänelle saviruukullisen maitoa ja palan leipää ja näytin sitten, miten kastelin leipääni maitoon. Hän oppi heti tekemään samoin ja näytti pitävän tällaista ruokaa varsin maukkaana. Nukuimme yön luolassa. Aamulla kutsuin hänet luokseni ja osoitin merkeillä aikovani antaa hänelle vaatteita, ja siitäkös hän tuli iloiseksi, sillä hänellä ei ollut vaateriepuakaan yllään.
Kulkiessamme sen paikan ohi, johon hän oli kätkenyt eiliset kuolleet vihollisensa, hän viittasi kädellään hautoihin ja ilmoitti merkeillä, että meidän pitäisi kaivaa viholliset maasta ja keittää niistä ruokaa. Osoitin kauhistustani ja syvää suuttumustani moisesta ehdotuksesta ja näytin hänelle, kuinka jo pelkkä ajatuskin siitä tuntui minusta inhottavalta. Viittasin häntä vain tulemaan jäljessäni, ja nöyrästi hän heti tottelikin. Nousimme sitten vuorenhuipulle katsomaan, oliko villejä vielä rannalla. Kiikarillani näin selvästi sen paikan, missä he olivat eilen mellastaneet, mutta heitä itseään enempää kuin heidän kanoottejansakaan ei näkynyt missään. He olivat lähteneet tiehensä kahdesta kumppanistaan välittämättä.
En tyytynyt vielä siihen. Nyt olin entistä rohkeampi, ja siksi uteliaisuutenikin oli kasvanut. Otin Perjantain mukaani annettuani hänelle miekan ja pyssyn kannettavaksi ja käskettyäni häntä heittämään selkäänsä viinen ja jousen, jota hän näkyi osaavan käyttää hyvin taitavasti. Itse otin kaksi pyssyä ja niin lähdimme rantaan. Veri oli hyytyä suonissani ja sydän pakahtua rinnassani katsellessani kauheata näkyä. Perjantai ei ollut tietääkseenkään. Veren tahraama maa nuotion ympärillä oli ihmisluita täynnään, suuria lihakimpaleita oli hujan hajan, puoleksi syötyjä, rikkiraastettuja, käristettyjä, sanalla sanoen: kaikkialla oli jälkiä riemuateriasta, jolla oli juhlittu vihollisesta saatua voittoa. Perjantai ilmoitti minulle merkkikielellä, että villit olivat eilen tuoneet rantaan neljä sotavankia, joista kolme oli nyt syöty. Hän itse oli ollut neljäs. Sitä ennen oli käyty ankaraa sotaa heidän ja naapuriheimon välillä. Heitä oli joutunut vangiksi melkoinen määrä, joka sitten oli jaettu useihin ryhmiin voittajien kesken. Syötäviksi he olivat joutuneet joka mies.
Käskin Perjantain koota yhteen kasaan kaikki pääkallot, luut ja muut jäännökset, rakentaa kasan päälle ison nuotion ja polttaa kaikki poroksi. Kovin näkyivät muutamat palat olevan mieleisiä Perjantaille, sillä hänhän oli vielä luonnostaan ihmissyöjä, mutta huomatessaan minun kasvoillani inhon ja kauhistuksen, hän ei uskaltanut väittää vastaan.
Sitten lähdimme linnaan, jossa aloin etsiä pukua Perjantaille. Ensiksi annoin hänelle merimiesarkusta löytämäni housut, jotka hiukan korjattuina sopivat hänelle hyvin. Sitten laitoin hänelle vuohennahasta takin. (Minusta olikin ajan mittaan kehittynyt taitava räätäli.) Päähän tein hänelle jäniksennahasta mukavan lakin. Näin oli pojalla nyt täydet tamineet, ja mielissään hän olikin saatuaan samanlaisen puvun kuin masterillakin oli. Kömpelösti hän kyllä ensin liikkui uudessa puvussaan. Housut varsinkin näkyivät tekevän suurta haittaa, takin liepeet olivat aina tiellä ja kainaloista se puristi aika lailla, mutta ennen pitkää hän tottui täysin uusiin vaatteisiinsa. Seuraavana päivänä aloin miettiä, mistä saisin sopivan yösijan Perjantaille, niin että meidän kumpaisenkin olisi mukava. Rakensin hänelle vihdoin teltan linnoitukseni kahden vallin väliin. Luolan aukon suuhun pystytin ovipielet ja laitoin niiden väliin oikean lautaoven, jonka saattoi pönkittää sisäpuolelta. Kaikki aseet otin yöksi luolaan. Turhia varokeinoja kaikki nuo olivat, sillä kenelläkään ei ole koskaan ollut uskollisempaa ja vakavampaa palvelijaa kuin Perjantai. Rauhallinen hän oli, ei vihoitellut milloinkaan, oli aina nöyrä ja kuuliainen. Hän oli kiintynyt minuun kuin lapsi isäänsä ja olisi — sen uskallan sanoa — uhrannut oman henkensäkin minut pelastaakseen, jos niikseen olisi tullut.
Viidestoista luku
Perjantai tottuu uusiin tapoihin. — Ensimmäiset kristinopin alkeet.
— Perjantain kotimaassa valkoisia haaksirikkoisia. — Koti-ikävä.
Seuralaisestani olin hyvin mielissäni ja päätin totuttaa häntä kaikenlaisiin hyödyllisiin askareisiin, ennen kaikkea opettaa häntä ymmärtämään ja vähän puhumaankin englanninkieltä. Lieneekö kenelläkään koskaan ollut niin ahkeraa ja tarkkaavaista oppilasta kuin Perjantai? Hän oli iloinen, milloin ymmärsi sanani tai sai senkin verran sanotuksi, että minä hänet ymmärsin. Elämä alkoi pian olla niin hauskaa, että ellei minun olisi tarvinnut yhä pelätä muita villejä, olisin tahtonut asua täällä edelleenkin.
Perjantai oli ensinnäkin saatava vieraantumaan entisistä ihmissyöjäntavoista ja totutettava käyttämään ruoakseen muuta lihaa. Siksi otin hänet parin, kolmen päivän kuluttua mukaani karjatarhaani hakeakseni sieltä vuohen, jonka aioimme teurastaa ja valmistaa ruoaksi. Matkalla sinne huomasin kaukana erään puun juurella metsävuohen ja sen vieressä kaksi kiliä. Käskin nyt Perjantain olemaan aivan hiljaa ja liikahtamatta, ojensin pyssyni ja laukaisin. Luoti tappoi toisen kilin. Perjantai parka oli niin suunniltaan säikähdyksestä, että luulin hänen pyörtyvän siihen paikkaan. Hän ei ollut nähnyt eläimiä eikä laukauksen tulostakaan. Hän repäisi takkinsa auki ja alkoi koetella, mistä kohdin hän muka oli haavoittunut. Luullen minun aikoneen tappaa hänet poika parka loikkasi luokseni, lankesi maahan ja syleillen polviani puhua paapatti minulle jotakin. Hänen sanojaan en ymmärtänyt, mutta selvästi käsitin hänen rukoilevan, etten vain surmaisi häntä.