Yhä enemmän alkoi minulle selvitä, ettei elämäni ollut ensinkään onnetonta verrattuna monen muun elämään. Tulin ajatelleeksi, miten paljon vähemmän tyytymättömyyttä olisi maailmassa, jos ihmiset muistaisivat, että moni muu on vielä pahemmassa tilassa kuin he, ja jos he oppisivat olemaan kiitollisia vähästä sen sijaan, että vain valittavat ja vaikeroivat.
Kekseliäisyyteni alkoi näinä aikoina askarrella varsin omituisella alalla. Yötä ja päivää näet ajattelin, miten saisin noita raakalaisia tuhotuksi kesken heidän julmia juhla-aterioitaan ja samalla pelastetuksi onnettomat uhrit heidän käsistään. Tulisipa siitä paksu kirja, paksumpi kuin koko tämä teos, jos kävisin kertomaan, mitä kaikkia keinoja mieleeni johtui villien säikyttämiseksi niin, ettei heidän mielensä enää milloinkaan tekisi tämän saaren rannoille. Mutta kaikki ne huomasin mahdottomiksi, sillä mitä yksi ainoa mies mahtaa parille-, kolmellekymmenelle rajulle villille, jotka keihäillään ja nuolillaan osuvat yhtä tarkasti maaliin kuin minä pyssylläni?
Väliin ajattelin, että entä jospa kaivaisin kuopan heidän nuotiopaikkansa alle ja pistäisin siihen viisi, kuusi naulaa ruutia? Kun villit sitten istuisivat nuotionsa ympärillä, ruuti räjähtäisi ja lennättäisi heidät ilmaan joka miehen. Mutta hylkäsin tämänkin keinon, sillä ensinnäkin oli sääli tuhlata heidän tähtensä niin paljon ruutia, jota minulla muutenkaan ei ollut enää jäljellä kuin tynnyrillinen; toiseksi: kuka tietää, syttyisikö ruuti juuri parhaaseen aikaan? Eihän siitä ole apua, jos he vain säikähtävät ja naama heiltä kärventyy; se ei estä heitä tulemasta tänne uudestaan. Hylkäsin kuin hylkäsinkin siis tämän keinon.
Entä jos kävisin väijyksiin mukanani kolme pyssyä, joissa olisi kaksoispanokset, ja laukaisisin heihin kesken heidän verisiä kemujaan? Pari kolme villiä kaatuisi tai haavoittuisi joka laukauksella, ja sitten hyökkäisin heidän kimppuunsa varustettuna kolmella pistoolilla ja miekalla. Vaikka heitä olisi kaksikymmentä miestä, niin tappaisin heidät kaikki.
Tämä keino tuntui minusta niin käytännölliseltä, etten muutamaan viikkoon juuri muuta miettinytkään. Unissakin olin joskus hyökkäävinäni villien kimppuun. Löysin vihdoin rannalta mäenrinteestä sopivan paikankin, josta saatoin tähystellä heidän veneittensä tuloa. Nähtyäni ne ennättäisin varsin hyvin piiloutua tiheään metsään ja kätkeytyä siellä erääseen onttoon puuhun, joka olisi sopiva väijymäpaikaksi. Sieltä voisin seurata heidän liikkeitään ja tähdätä tarkkaan, kun he keräytyisivät yhteen. Sieltä en ampuisi harhaan ainoatakaan laukausta. Niinpä varustinkin sitä varten kaksi muskettia ja lintupyssyn. Edellisiin pistin pari metallipalasta ja neljä, viisi pientä luotia; lintupyssyn latasin kourallisella karkeita hauleja. Kuhunkin pistooliin panin neljä luotia ja varustin vielä muutamia panoksia kutakin ampuma-asetta varten. Näin olin nyt valmis vastaanottamaan juhlilleen saapuvia ihmissyöjiä.
Tästä lähtien kävin joka aamu tähystysmäellä, joka oli linnastani parin, kolmen peninkulman päässä, ja sieltä tarkastelin kiikarillani, oliko veneitä tulossa mereltä päin. Kolme kuukautta jatkoin uskollisesti tätä tiedustelutyötä, mutta kun joka kerta palasin tyhjin toimin, väsyin viimein koko hommaan.
Niin kauan kuin kävin villejä vaanimassa kesti suuttumuksenikin heidän julmia tapojansa kohtaan, ja joka hetki olin valmis ampumaan ja lyömään pari-, kolmekymmentä alastonta villiä kuoliaaksi. Mutta ajan mittaan aloin rauhallisemmin pohtia asiaa. Mikä oikeus minulla oli nousta tuomariksi ja tuomion toimeenpanijaksi näille ihmisille, jotka vuosisatoja olivat saaneet jatkaa hirmutöitään joutumatta taivaan rangaistuksen alaisiksi? Minullehan he eivät olleet tehneet mitään pahaa. Olinko minä oikeutettu vaatimaan heitä tilille verestä, jota he keskenänsä vuodattivat? Mistä minä tiesin, minkä tuomion Jumala tässä asiassa antaisi? Eiväthän nuo ihmisparat edes tienneet tekoansa rikolliseksi, eikä heillä ollut omantunnon vaivoja. Sotavangin tappaminen oli heidän käsityksensä mukaan yhtä vähän rikollista kuin meistä härän teurastaminen. He söivät ihmislihaa yhtä hyvällä ruokahalulla kuin me lampaanlihaa.
Niinpä luovuinkin aikeistani käydä heidän kimppuunsa, niin kauan kuin he eivät ahdista minua. Päähuolenani oli nyt pysyä heiltä piilossa. Jos he sittenkin huomaisivat minut ja ryhtyisivät minua ahdistamaan, niin kyllä sitten keinot keksin.
Näin kului kokonainen vuosi. En käynyt kertaakaan toisella rannalla tähystelemässä merelle. Ainoa toimenpide villien hyökkäyksen varalta oli se, että siirsin veneeni saaren itäiseen päähän, jossa kätkin sen pieneen poukamaan korkeitten kallioitten väliin. Merivirtojen tähden villit eivät voisi tulla sinne milloinkaan, siitä olin varma.
Suurta varovaisuutta noudatin muutoinkin. Linnasta lähdin harvoin muualle kuin välttämättömiin töihin, vuohia lypsämään ja metsässä olevaa tarhaani hoitamaan.