Illan suussa perämies ja ylipuosu kysyivät kapteenilta, eikö olisi parasta hakata kokkamasto poikki. Kapteeni ei olisi suostunut siihen, mutta kun ylipuosu vakuutti, että laiva muutoin joutuu haaksirikkoon, hän vihdoin myöntyi. Kokkamaston jälkeen täytyi pian hakata poikki päämastokin.
Sanomattakin on selvää, kuinka kauhistunut minä, ensikertalainen, kaikesta tuosta olin. Paljon enemmän kuin kuolemanpelko ahdisti minua se ajatus, että niin jumalattomasti olin luopunut äskeisistä hyvistä aikeistani. Ja myrsky vain pauhasi niin vimmatusti, että sain nähdä, mitä harvoin näkee: kapteeni, ylipuosu ja muutamat merimiehetkin olivat polvillaan rukoilemassa peläten joka hetki laivan suistuvan meren pohjaan. Puolenyön aikana ilmoitti eräs merimies, että laiva oli saanut vuodon: ruumassa oli jo neljä jalkaa vettä. Koko väki riensi pumpuille; siihen työhön minutkin pakotettiin ja parastani koetin pannakin. Ei aikaakaan, niin jo käski kapteeni ampua hätälaukauksen. Kun en ymmärtänyt sen merkitystä, luulin laivan lohjenneen kahtia ja säikähdin niin, että menin tainnoksiin.
Myrsky alkoi hieman heiketä, mutta vettä pulppusi laivaan niin kovasti, ettei ollut toivoakaan satamaan pääsemisestä. Hätälaukauksia ammuttiin edelleen, kunnes vihdoin muuan kevyt alus, joka sattui ajelehtimaan lähellä meitä, uskalsi laskea veneen meitä kohti, mutta sen oli kuitenkin mahdotonta päästä meidän laivamme viereen. Meiltä heitettiin vihdoin ankkuripoijulla varustettu köysi veneeseen. Soutajat ottivat siitä kiinni, ja siten saatiin vene laivan kylkeen, minkä jälkeen me kaikki laskeuduimme veneeseen. Koska nyt ei kuitenkaan ollut mahdollista enää päästä sen laivan luo, josta meille oli apua lähetetty, päätettiin jättäytyä tuulen ja aaltojen varaan ja koettaa suunnata vene rantaa kohti. Kapteeni lupasi korvata veneen, jos se sattuisi rannalla särkymään. Vuoroin soutaen, vuoroin antaen aaltojen viedä venettä saavuttiin vihdoin lähelle rantaa Wintertonin niemen lähellä.
Tuskin olimme olleet veneessä neljännestuntiakaan, kun jo näimme laivamme vaipuvan mereen.
Aallonharjoille noustessamme näimme koko joukon ihmisiä juoksentelevan edestakaisin meren rannalla, valmiina auttamaan meitä. Maihin emme kuitenkaan voineet vielä laskea, ennen kuin olimme kiertäneet Wintertonin majakkaniemen. Siellä pääsimme hiukan tuulen suojaan, laskimme sitten onnellisesti maihin ja läksimme sieltä jalkaisin Yarmouthiin, jossa meidät otettiin ystävällisesti vastaan. Kaupungin viranomaiset majoittivat meidät parhaimpansa mukaan, ja kauppiaat ja laivanvarustajat toimittivat meille rahaa, jotta voimme palata joko Hulliin tai jatkaa matkaa Lontooseen.
Jos nyt olisin ollut niin järkevä, että olisin lähtenyt takaisin kotiin, olisi isä varmaankin minun palaamiseni johdosta, aivan niin kuin Vapahtaja vertauksessaan sanoo, teurastuttanut juotetun vasikan. Mutta kova kohtalo ajoi minua vastustamattomalla voimalla yhä kauemmas kotoa. Järki ja omatunto kyllä käskivät palaamaan, mutta minussa ei ollut sen vertaa tarmoa, että olisin niitä totellut. Pois minun täytyi päästä vain, yhä kauemmas.
Toinen luku
Kaksi matkaa Guineaan, toinen onnellinen, toinen onneton. —
Maurilaisten orjana. — Pako Xuryn kanssa. — Leijona.
Koska minulla oli hiukan rahaa taskussani, lähdin jalkaisin
Lontooseen.
Matkalla sinne sekä perillä sain taas taistella monet kovat taistelut itseni kanssa. Mille uralle nyt antautuisin? Kääntyisinkö kotiin vai menisinkö merille jälleen? Kovin minua hävetti palata takaisin. Kuvittelin mielessäni, miten joutuisin kaikkien naapurieni hämmästeltäväksi ja miten masentavaa olisi astua vanhempieni ja tuttavieni silmien eteen. Sittemmin olen usein huomannut, kuinka mielettömiä ja lyhytjärkisiä ihmiset ovat varsinkin nuoruutensa päivinä: ei heitä synti hävetä, mutta synnin katumus kyllä: ei teko, joka heitä halventaa, vaan parannus, joka heidät jälleen kohottaisi.