Paremmin minulta onnistui pienempien saviastioiden tekeminen, ja niinpä minulla jonkin ajan kuluttua olikin koko joukko lautasia, vateja, pieniä patoja ynnä muita taloudessa tarvittavia kapineita.
Mutta yhä vieläkään ei minulla ollut vedenpitäviä ja tulenkestäviä astioita. Kerran sattui, että tulin paistaneeksi lihaa suurenlaisella roviolla. Tulta sammutellessani löytyi tuhasta särkyneen saviastian palanen, joka oli palanut punaiseksi kuin tiili ja kovaksi kuin kivi. Eiköhän, arvelin silloin, eiköhän voisi koko astiaakin polttaa samalla tavalla?
Eihän minulla ollut oikeata savenvalajan uunia enkä osannut saada astioihin lyijykiiltoakaan pintaan, vaikka lyijyä kyllä oli, mutta en tästä sen enempää välittänyt. Asetin kolme suurta vatia ja pari kolme savipataa päällekkäin ja laitoin niiden ympärille joka puolelle vahvan valkean. Sivulta ja päältä lisäilin yhä polttoainetta, kunnes astiat hehkuivat tulipunaisina. Annoin niiden sitten olla viisi, kuusi tuntia yhtä mittaa kovassa kuumuudessa, kunnes huomasin yhden niistä rupeavan sulamaan: saveen yhtynyt hiekka oli nähtävästikin tulen vaikutuksesta alkanut muodostua lasiksi.
Silloin rupesin vähentämään valkeata, niin että astiat lakkasivat hehkumasta. Valvoin siinä sitten koko yön, jottei tuli pääsisi sammumaan liian äkillisesti, ja niinpä minulla aamun tullen oli kolme varsin hyvää — en sano kaunista vatia ja kaksi pataa, niin kovaa ja lujaa, etten parempia kaivannut. Toisen pinnalle oli sulaneesta hiekasta muodostunut kirkas lasituskin.
Nyt ei minulla enää ollut puutetta saviastioista, vaikka täytyykin tunnustaa, että niiden ulkomuoto oli hieman epämääräinen kuin lasten savikakkujen.
Ei varmaankaan ole kukaan halvoista esineistä niin riemuinnut kuin minä, jolla nyt oli tulenkestäviä savipatoja. Tuskin maltoin odottaa niiden jäähtymistä. Heti panin tulelle yhden, täytin vedellä ja keitin vuohenlihasta voimakasta lientä. Ei minulla tosin ollut jauhoja eikä muutakaan suurusta liemeen, mutta mainiota siitä silti tuli.
Nyt oli saatava huhmar, missä survoa jyviä jauhoiksi. Kauan aikaa haeskelin kiveä, jonka voisin kovertaa huhmareksi, mutta sellaista ei ollut saatavissa, kivilajit kun täällä ovat haurasta lajia. Päätin vihdoin laittaa puisen huhmaren. Siihen sovelias puu löytyikin paljon helpommin. Hakattuani siitä niin suuren rungon kuin jaksoin liikutella veistin sen ensin piilulla ja kirveellä pyöreäksi ja polttamalla koversin sen sitten ontoksi, siihen tapaan kuin Brasilian intiaanit kanoottinsa. Senjälkeen tein rautatammesta petkelen ja panin nämä esineet talteen ensi elonkorjuuksi.
Mutta monia muita esineitä oli minun vielä saatava: ei ollut seulaa, millä olisin puhdistanut jauhot kuorista ja leseistä. Kauan aikaa tuumailtuani muistin vihdoin, että olihan minulla laivalta saamieni tavarain joukossa muutamia merimiesten karttuuni- ja musliinikaulaliinoja. Niistä tein seulan, joka varsin hyvin sopi tarkoitukseensa.
Ja sitten leivän paistaminen, kun kaikki muut valmistukset oli suoritettu! Eihän minulla ollut hiivaa, ja mahdotonta minun oli sitä mistään saadakaan. Entäs leivinuuni? Mutta keinotpa siihenkin keksittiin. Laitoin ensin muutamia mataloita, suuria vateja, pari jalkaa läpimitaltaan ja noin yhdeksän tuumaa syviä, ja poltin ne yhtä koviksi kuin entisetkin saviastiat. Poltin sitten tiiliä, vaikka niistä ei tullut läheskään nelipuut olivat palaneet, levitin hiilloksen tasaisesti yli koko arinan, kunnes se oli kuumennut joka paikasta. Lakaisin sitten kuuman tuhkan pois, laskin leivät arinalle, peitin ne mainituilla suurilla savivadeilla ja työnsin vihdoin kuumaa tuhkaa joka puolelta niiden ympärille. Näin minun ohrakyrsäni paistuivat kuinskulmaisia, ja rakensin arinan. Sytytin vahvan valkean siihen, ja kun hyvänkin leipurin uunissa, ja ajan kuluessa minusta tulikin aika mestari paistamaan piirakoita ja laittamaan vanukkaita.
Älköön kukaan hämmästykö, jos sanon, että minulta näihin puuhiin kului melkein koko kolmas vuosi, sillä olihan minulla samaan aikaan täysi työ elonkorjuussa ja muissakin puuhissa.