Purjehdittuamme kaksitoista päivää pohjoiseen ja saavuttuamme 7. asteen 20. minuutin kohdalle pohjoista leveyttä nousi äkkiä hirmuinen rajumyrsky, joka sekoitti kokonaan suuntamme. Se alkoi kaakosta, kääntyi äkkiä luoteeseen ja pyörähti siitä koilliseen kieputellen meitä niin hirvittävällä voimalla, ettemme kahteentoista päivään voineet muuta kuin alistua tuulen heiteltäväksi. Tuho ja turmio oli alati silmiemme edessä. Kenelläkään ei ollut vähintäkään pelastumisen toivoa. Kaiken tämän lisäksi meiltä vielä kuoli mies kuumeeseen, ja toisen merimiehen ja jungmannin huuhtaisi ankara hyökyaalto kannelta mereen.
Kahdentoista päivän kuluttua hirmumyrsky hiukan laimeni. Kapteenin mittausten mukaan oli laivan asema silloin noin 11 astetta pohjoista leveyttä, mutta samalla hän huomasi meidän ajautuneen hyvin kauaksi länteen, pohjoiseen Amazonasvirran suistosta ja lähelle Orinocon, niin sanotun Suuren virran suuta.
Kapteeni tuli neuvottelemaan kanssani siitä, mitä nyt tekisimme. Koska laiva oli saanut vuodon, hän ehdotti, että palattaisiin suoraa päätä Brasiliaan. Minä olin eri mieltä. Otettiin esille merikartta. Osoitin ettei sielläpäin ollut mitään hätäsatamaa, minne voitaisiin mennä. Meidän täytyi minun mielestäni päästä niin pian kuin mahdollista Pienten Antillien piiriin ja pyrkiä nimenomaan Barbados-saaren turviin. Jos välttäisimme joutumasta Meksikonlahden virtaan pääsisimme sinne noin viidentoista päivän kuluttua. Afrikan länsirannikolle lähtemistä ei voitu ajatellakaan. Ja niin otettiin nyt laivan suunnaksi WNW jotta pääsisimme aluksi johonkin Englannin omistamaan saareen.
Mutta toisin oli säädetty.
Saavuttuamme 12° 11':lle pohjoista leveyttä nousi uusi myrsky, joka jälleen kiidätti meidät kauhealla vauhdilla kauaksi länttä kohden, kaikkien tunnettujen kauppaväylien ulkopuolelle. Nyt oli se vaara tarjona, että jos henkiin jäisimmekin, niin pikemmin täällä joutuisi villien raakalaisten syötäväksi kuin keksisi minkään mahdollisuuden päästä takaisin omaan maahan.
Tuulen yhä vimmatusti puhaltaessa kuului kerran aamulla äkkiä mastosta huuto: "Maata näkyvissä"! Tuskin olimme kaikki ennättäneet kannelle, kun laivamme jo törmäsi hiekkasärkälle ja pysähtyi siihen. Ja nyt alkoivat raivoisat hyökyaallot lyödä kannen yli sellaisella voimalla, että meidän täytyi paeta kajuuttoihin, jotteivät ne olisi pyyhkäisseet meitä mereen.
Sen, joka ei itse ole tällaista kokenut, ei ole helppoa käsittää meidän hätäämme ja tuskaamme. Emme tienneet missä päin olimme, olimmeko ajautuneet saaren vai mannermaan rantaan, olivatko seudut asuttuja vai asumattomia. Tuuli tuntui tosin hiukan laimenevan, mutta pelkäsimme sittenkin, että laiva minä hetkenä hyvänsä hajoaisi kappaleiksi. Äkkiä, kuin ihmeen kautta, tuuli kääntyi päinvastaiseen suuntaan. Me katselimme toisiamme odottaen joka silmänräpäys kuolemaa ja valmistautuen lähtemään toiseen maailmaan, sillä tässä maailmassa ei meillä enää ollut mitään tekemistä.
Ainoana lohdutuksena oli se, ettei laiva vielä ollut särkynyt ja että kapteeni sanoi tuulen tyyntyvän. Myrsky hiljenikin hiukan, mutta laiva oli yhä karilla eikä ollut vähintäkään toivoa saada sitä irti. Miten vain saada henkensä pelastetuksi — siinä kysymys. Toinen laivan vene oli myrskyssä paiskautunut säpäleiksi, toinen oli tosin jäljellä, mutta aivan mahdottomalta näytti saada se vesille.
Aika oli täpärällä. Muutamat näkivät jo laivan ruvenneen halkeilemaan. Perämiehen onnistui viimein muun laivaväen avulla saada vene mereen, me hyppäsimme siihen, yhteensä yksitoista henkeä, ja antauduimme Jumalan armon turvissa pauhaavan meren valtaan. Myrsky oli tosin ollut koko lailla hiljentynyt, mutta meri raivosi yhä edelleen. Se oli todellakin den wild zee, joksi hollantilainen nimittää myrskyävää merta.
Kauhea oli meidän poloisten tila. Purjetta ei meillä ollut, emmekä sillä olisi mitään tehneetkään. Turvauduimme airoihin, mutta — kohtalomme oli ilmeinen: rantaa kohti meidän täytyy pyrkiä, ja sinne meitä tuulikin työntää, mutta rannan särkkiin vene auttamattomasti särkyy. Jätimme henkemme Jumalan huomaan ja lähdimme omin käsin jouduttamaan matkaa ilmeistä perikatoamme kohti.